Miesten arvokisoissa mitaliton kausi 1970-luvulla

Vuosina 1970–1974 työläisurheiluliikkeiden parhaat kr. room. painijat SM-kisoissa olivat TUL:n ja Kemin Innon Tuomo Kallijärvi ja Haukiputaan Heiton Eero Tapio, jotka molemmat ylsivät kahteen mestaruuteen. TUL:n parhaita seuroja olivat edelleen Haukiputaan Heitto ja Kemin Into. Heiton mitalimiehiä olivat Tapion lisäksi raskaassa sarjassa Jouko Arffman ja Osmo Hekkala sekä Einari Suutari sarjassa 62 kiloa. Perinteiselle painiseuralle Suolahden Urholle mitaleita keräsivät Risto Kautto, Soini Kauppinen ja Raimo Jakonen. Kolmostiloja toivat Keski-Suomeen myös Jyväskylän Työväen Painiseurasta Jukka Huisman, Juhani Jaatinen ja Markku Latvala. Viides mitaleita kerännyt oli Tampereen Painiseura, jonka riveissä kolmen parhaan joukkoon väänsivät Jorma Juopperi ja Teuvo Sällilä. Muhoksen Voitolle painikultaa toi 1973 Oiva Kaakko 100 kilon sarjassa. Helsingin Tarmo nousi selvästi TUK:n parhaaksi seuraksi. Raimo Heino, Kari Toivonen ja Jouko Kuossari väänsivät mitaleita. Vuonna 1974 Toivonen paini jopa kultaa, mutta se tuli hänen loikattuaan huipputyöläispainijoita kalastelleen Viipurin Voimailijoiden riveihin. TUL:n ja TUK:n yhteen laskettu mitalisaalis säilyi samansuuruisena kuin 1960-luvun loppuvuosina. Vapaassa mestaruuksia saatiin jo useampia, kun Soini Kauppinen voitti kahtena vuotena, 1970 ja 1971, perättäin. Lisäksi Markku Virtanen oli mestari 1972.

MM-Tampereelta 1965 alkanut Eero Tapion mitaliputki kesti aina vuoden 1969 EM- ja MM-paineihin saakka. Tapio oli vuosien 1964–1969 Suomen paras painija olympiakisamenestyksellään ja saavuttamillaan kuudella arvokisamitalillaan, joista kirkkaimmat olivat vuoden 1967 MM-kulta Bukarestissa ja vuoden 1969 EM-kulta Modenassa. Tästä alkoikin sitten TUL:n miesten arvokisapainissa pitkä kuiva kausi. 1970-luvulla TUL:n miespainijat eivät saavuttaneet yhtään arvokisamitalia. Edmontonin vuoden 1970 MM-kisoissa TUL:sta ei ollut ketään. EM-kisoissa Berliinissä mukana oli sentään yksi painija, kr. room. 90 kilon sarjassa Tampereen Painiseuran Teuvo Sällilä, joka jäi pistesijojen ulkopuolelle. Valmennuspuolella sekä Edmontonissa että Berliinissä oli mukana Painiliiton päävalmentajana Eero Tapio, joka oli nimetty tehtävään joulukuussa 1969. Tuomareista puolestaan menestyivät EM-kisoissa jyväskyläläiset Kauko Jaatinen ja Pertti Puttonen, jotka FILA hyväksyi kansainvälisen tason tuomareiksi.i

Päävalmentajan töitä oli ollut vaikea hoitaa Haukiputaalta käsin. Tapio sai kritiikkiä maajoukkuevalinnoistaan. Omien, TUL:n painimiesten kipakat kommentit tuntuivat raskailta. Tapio ajautui riitoihin TUL:n valmentajien kanssa. Hänet jopa heitettiin ulos Kisakeskuksen leiriltä, jossa vieraili neuvostoliittolainen valmentaja Nikolai Parhomenko. Painijaoston sihteeri Keijo Siitari ilmoitti leirille tulleelle Painiliiton päävalmentajalle, etteivät pojat jatka harjoituksia, jos Tapio on paikalla. Päävalmentaja lähti ja luopui vaikeasta tehtävistään myöhemmin syksyllä 1970.ii

klikkaa kuva suuremmaksi


Kaksi valmentajaa, Veikko Tarvainen ja Eero Tapio. Tarvainen toimi TUL:n painivalmentajana vuosina 1956–1958. Tapio oli Painiliiton päävalmentaja 1969–1970. Eero Tapion kok.

Neuvottelukokouksia TUL:n painijaoston ja Painiliiton välillä jatkettiin 1971. TUL:sta oli aiempaa useampi mukana. Ruikan, Kanervan ja Siitarin lisäksi paikalla olivat Taisto Kangasniemi, Kauko Jaatinen ja Pertti Puttonen. Osapuolet keskustelivat yhteisistä piirinmestaruus- ja poikien SM-kisoista, mutta mitään päätöksiä ei vielä tehty. Olympiavalmennusleirit jatkuivat aiemman käytännön mukaisesti yhteisinä ja molemmat vastasivat omista kustannuksista. TUL:n edustajat protestoivat Virtain olympiakatsastusvalintoja, mikä osaltaan heijasteli huippupainijoiden puuttumisen tuskaa. TUL toivoi karsintoihin Kajaanin Kuohun Markku Syvälampea, Jyväskylän Työväen Painiseuran Jukka Huismania, Suolahden Urhon Risto Kauttoa, EM-kisakävijää Teuvo Sällilää ja Pihlavan Työväen Urheilijoiden Jouko Elosta. Vastaavasti ihmeteltiin, että kutsuttujen joukossa olivat Painiliiton Jussi Vesterinen, Caj Malmberg, Hannu Virtanen ja Arto Savolainen. Painiliiton edustajat totesivat lakonisesti: ”Valitsijoiden pyrkimyksenä on varmaankin ollut tavoite kutsua katsastuksiin maamme parhaat painijat.” Kiista sovittiin luetteloimalla varamiehet paremmuusjärjestykseen ja täydentämällä mahdollisesti vapautuvat paikat siten, että olympiakatsastusten jokaiseen sarjaan tulisi vähintään kolme painijaa.iii

MM-paineissa Sofiassa elokuussa 1971 Eero Tapio palasi arvokisamolskille vanhassa 74 kilon sarjassa. Paluu ei onnistunut. Tapio jäi kuuden parhaan joukon ulkopuolelle, kun hänet diskattiin kastellun pyyheliinan käytön vuoksi neljännellä kierroksella. Kostutetulla pyyheliinalla hoidettiin Tapion olkapäätä. Sellainen oli kuitenkin maton kulmalla sääntöjen mukaan kielletty huoltajalta. Lääkärille painijan hoitaminen oli sallittua, mutta tohtoria ei ollut Suomen joukkueessa. Kilpailuja seurasi paikan päällä TUL:n valmentaja Ilmari Ruikka.iv

Vuosittaiset neuvottelut jatkuivat maaliskuussa 1972, jolloin uusina TUL:a edustivat Kauko Kangasniemi, jaostosihteerit Urho Niemenkari ja Timo Haukilahti sekä Kauko Jaatinen edellisissä kokouksissa jo mukana olleiden Kanervan, Puttosen ja Ruikan lisäksi. Urho Niemenkari huomautti, miten vaikeaa on ollut nimetä olympiajoukkue molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Niemenkari mukaan paini ei valitettavasti enää nauttinut olympiakomitean suosiota. Päävalmentaja Kyösti Lehtonen totesi, että SM-kisoista valitaan joukkueet PM- ja EM-kisoihin. Vain sairas- tai muut poikkeustapaukset olisivat edellytyksenä karsinnoille EM-kisojen jälkeen. Niemenkari ja Puttonen halusivat arvokisoihin, erityisesti olympialaisiin, täyden joukkueen. Osapuolet päätyivätkin lähettämään tuleviin EM-kisoihin koko miehistön. TUL:n Taisto Kangasniemi olisi valintatilaisuudessa mukana. Keskustelu yhteisten poikapainien järjestämisestä jatkui. Ongelmana olivat liittojen erilaiset piirirajat. Yhteisten SM-kisojen järjestäminen seuraavana vuonna, 1973, oli mahdollista. Urho Niemenkari kehui neuvottelutilaisuuden sujuneen hyvässä hengessä.v

Eero Tapio tähtäsi vuoden 1972 Münchenin olympiakisoihin. Ennen olympialaisia painittiin vielä EM-kisoissa Puolan Katowicessa huhtikuussa 1972. Epäonninen Tapio joutui keskeyttämään polven loukkaannuttua. Hän oli silti edelleen TUL:n ykköspainija.vi Münchenin olympiakisoihin 1972 TUL:n painijaosto ja Painiliitto esittivät olympiakomitealle yhteisesti, että kr. room. sarjan 52 kiloa Kemin Innon Tuomo Kallijärvi karsii paikasta Painiliiton Pertti Ukkolan ja Ilmari Huhtalan kanssa. Haukiputaan Heiton Eero Tapiota esitettiin valittavaksi 74 kilon sarjaan jo toukokuussa. Tapion piti osoittaa olympiakuntonsa elokuussa Kuortaneen urheiluopistolla, jossa hän kohtaisi Heikki Julmalan ja Pentti Salon. Tämä ratkaisu syntyi äänestyksen jälkeen. Painiliiton liittovaltuuston puheenjohtaja Raimo Louko jätti eriävän mielipiteensä. Teuvo Sällilä Tampereen Painiseurasta pääsi karsimaan 90 kilon olympiapaikasta.vii

Sällilä ei tietään kisoihin onnistunut raivaamaan, mutta Tapio osoitti olevansa olympiakuntoinen ja pääsi Müncheniin, kolmansiin olympiakisoihinsa. Hän voitti mennen tullen avausottelussaan sveitsiläisen, mutta paini ratkaisemattoman toisessa matsissaan ranskalaista vastaan. Kolmannen ottelunsa haukiputaalainen hävisi kreikkalaiselle, koska kipeä kylki haittasi painia. Hänen viimeiset arvokisansa eivät onnistuneet. Tapio oli yhdeksäs. Parhaaksi olympiasijoitukseksi jäi vuoden 1968 Meksikon kisojen viides tila. Tapio jatkoi värikästä painiuraansa. Hän riiteli Haukiputaan Heiton kanssa lähinnä taloudellisista tukiasioista, erosi seurasta ja siirtyi Pateniemen Vesaan, jonka riveissä hän vielä voitti 1974 sarjassa 82 kiloa TUL:n mestaruuden. Loistelias painiura päättyi tähän. Eero Tapio muisteli myöhemmin, ettei hänellä ollut enää 1970-luvulla samanlaista nälkää voittaa kuin nuorempana 1960-luvun menestysvuosinaan.viii

Helsingissä kesäkuussa 1973 järjestettävien kr. room. EM-painien järjestelyissä oli myös TUL mukana. Sen edustajana järjestelyvaliokunnassa toimi Timo Haukilahti. TUL:sta kisajoukkueeseen ylsi SM-paineissa hopeaa ottanut Turengin Sarastuksen Markku Virtanen, joka taisteli EM-matolla 100 kilon sarjassa neljänneksi. Suomi sai kotikisoistaan kaksi pronssimitalia. Saman vuoden Sveitsin Lausannen EM-vapaissa ei TUL:n painijoita ollut mukana. Teheranin MM-paineissa syyskuussa 1973 TUL:n painijoista ainoana väänsi 100 kilon Markku Virtanen, joka ei sijoittunut kuuden parhaan joukkoon. Painiliiton Seppo Nurmisen mukaan painijat kärsivät ehkä hotellikuolemaa, mutta muuten lopputulos, ilman mitaleita jääminen, ei ollut niin synkkä kuin Suomen lehdistä sai lukea. Menestys oli pienestä kiinni.ix

klikkaa kuva suuremmaksi


Turengin Sarastuksen Markku Virtanen paini Helsingin EM-kisoissa hienosti neljänneksi. TUL-lehden valokuvat/Suomen Urheilumuseo.

Omien EM-painien jälkeen yhteistoimintahalukkuus nousi aiempaa korkeammalle. Marraskuussa 1973 sovittiin yhteydenpidon parantamisesta liittojen välillä koskien kilpailuja, leirejä ja kaikkea sellaista, millä voidaan edistää painin kehittymistä Suomessa. Liitot pääsivät yksimielisyyteen myös tulevan olympiadin valmennusmäärärahaesityksestä Olympiakomitealle. Kr. room. 12 painijasta TUL sai mukaan Turengin Sarastuksen Markku Virtasen ja Haukiputaan Heiton Einari Suutarin sekä TUK yhden, Riihimäen Kiskosta Helsingin Tarmoon siirtyneen Ilpo Seppälä. Virtanen oli kuitenkin ainut, joka pääsi 1974–1975 aikuisten arvokisoihin. Hän oli kahdesti EM-kisoissa mutta jäi molemmilla kerroilla kuuden parhaan ulkopuolelle.x

TUL:n ja koko Suomen painissa ilonaiheet olivat 1970-luvun alkupuolella vähissä. Varsinkin kahdessa pienimmässä ja kahdessa suurimmassa painoluokassa ei ollut aina kansainväliset mitat täyttävää vääntäjää. TUL:n junioreissa, Muhoksella, oli kuitenkin kasvamassa todellinen tulevaisuuden lupaus, joka näytti ensimmäisen kerran vuonna 1970 kansallisesti taitojaan voittamalla 11-vuotiaana poikien SM-kultaa kr. room. 34 kilon sarjassa. Huippukykyjään hän väläytti lokakuussa 1972 pistämällä ahtaalle Münchenin olympiakisojen neljännelle tilalle yltäneen Raimo Hirvosen Oulun Koskelankylän paineissa. Toinen riemun hetki koitti marraskuussa 1972 Helsingissä, kun vasta 13-vuotias poika voitti sääntöjen vastaisesti, alaikäraja piti olla 15, TUL:n miesten mestaruuden kr. room. sarjassa 48 kiloa. Mestaruuden myötä poikanen päätti ruveta tosissaan painijaksi. Voitto ei ollut mikään sattuma, sillä seuraavana vuonna, maaliskuussa 1973, omissa kotikisoissaan silloin 14-vuotias paini-ihme otti TUL:n mestaruuden 52 kilon sarjassa. Vuonna 1975 hän oli junioreiden MM-kisoissa Sofiassa viides, ja miesten SM-kisoissa muhoslainen sai lupaavimman juniorin tittelin painittuaan kuudenneksi. Ensimmäisen Suomen mestaruuden hän voitti 17-vuotiaana maaliskuussa 1976 sarjassa 68 kiloa selättämällä viisi ensimmäistä vastustajaansa ja kukistamalla Matti Övermarkin finaalissa pistein 30–20. Samana vuonna hän ylsi junioreiden EM-paineissa neljänneksi. Tämä lahjakkuus ja innokas harjoittelija oli Muhoksen Voiton Tapio Sipilä, joka aloitti uransa 7-vuotiaana ja paini aikuisia miehiä vastaan heti kun painoa oli kertynyt yli 40 kiloa.xi

Seuraava suurempi riita TUL:n ja Painiliiton välillä kehkeytyi 1976, kun Painiliitto epäsi TUL:n painijoukkueen osallistumisen Werner Seelenbinderin muistoturnaukseen, joka pidettiin DDR:ssä. Painiliitto torjui jyrkästi väitteet, joiden mukaan se yrittäisi estää TUL:n ulkomaiset urheilijavaihdot tai yrittäisi romuttaa yhteistyön ja sitä kautta kansallisen olympiarauhan. Painiliiton mielestä TUL oli rikkonut FILA:n sääntöjä lähettäessään joukkueensa muistoturnaukseen. Se korosti yhteistyön TUL:n kanssa painin alalla olleen siihen saakka muillekin esimerkiksi kelpaavaa. Sen mukaan TUL:n painin ammattimiehet olivat päteviä antamaan TUL:n johdolle neuvoja painiin liittyvistä kansainvälisistä sopimuksista. Painiliiton johtokunnan jäsen Seppo Nurminen oli kertonut edellisvuonna valitulle uudelle TUL:n painijaoston puheenjohtajalle Kauko Jaatiselle, millä tavoin kutsu muistoturnaukseen oli tullut FILA:n sääntöjen vastaisesti.

Painiliiton tarkoituksena oli saada turnaukseen myös oma painija. TUL kuitenkin ilmoitti joukkueensa suoraan DDR:n painiliittoon. Ilmoittautuminen olisi pitänyt tapahtua Suomen Painiliiton kautta. Samoihin aikoihin DDR:n painiliitto kieltäytyi ottamasta kisoihin Painiliiton erikseen esittämää Jarmo Övermarkia, joka olisi antanut turnauksessa tarvittavan näytön Montrealin kisoja varten. Näin DDR hyväksyi TUL:n painijat mutta esti Painiliiton yhden urheilijan pääsyn. FILA katsoi tämän sääntörikkeeksi.xii

Painiliitto hermostui siis lähinnä siihen, ettei sen painijaa hyväksytty turnaukseen. Övermark olisi ehkä saatu mukaan, jos TUL:n ilmoittautuminen olisi tehty asianmukaisesti Painiliiton kautta ja se olisi lisännyt luetteloon Övermarkin nimen. Painiliiton kommentit riidassa osoittivat silti luottamuksen säilyneen TUL:n painijaostoon. Skismaa aiheutti TUL:n johdon, erityisesti Ossi Sjömanin, huono tietämys kansallisista ja kansainvälisistä painisopimuksista ja toimintaperiaatteista. Riidasta viisastuttiin. Seuraavina vuosina TUL:n painijaosto ja Painiliitto valitsivat DDR:n kisoihin yhteisen joukkueen.xiii

klikkaa kuva suuremmaksi


Voikkaan Viestin Harri Meriluoto paini SM-kultaa 1977 sarjassa 48 kiloa. TUL-lehden valokuvat/Suomen Urheilumuseo.

Kr. room. painissa vuodet 1975–1979 olivat TUL:n puolella Muhoksen Voiton aikaa. Kari Väliaho, Oiva Kaakko, Toni Hannula ja Tapio Sipilä toivat menestystä SM-matolta. TUK:n ja Helsingin Tarmon Ilpo Seppälä otti kaksi kultaa ja kaksi hopeaa. Tarmosta onnistuivat myös Teuvo Ojala, Jouko Kuossari ja Olavi Vainio. Haukiputaan Heiton painiperinteitä kannatteli korkealla Einari Suutari kahdella SM-kultamitalillaan, yhdellä hopealla ja yhdellä pronssilla. Jyväskylän Työväen Painiseurasta 82 kilon sarjassa Markku Latvala otti vuosittain hopeaa. Painavista miehistä paras oli arvokisaedustuksiakin saanut Turengin Sarastuksen Markku Virtanen kolmella voitollaan ja kahdella kakkossijallaan. Häntä täydensi hyvin TUK:n ja Vantaan Pirkkojen Heikki Stark kahdella hopealla. Uusia kovia naamoja alasarjoihin olivat Voikkaan Viestin Harri Meriluoto yhdellä voitollaan ja hopeallaan, Karihaaran Tenhon Kauko Kyllönen kahdella kultamitalillaan ja Lapin Kairan Raimo Rasinkangas hopea- ja pronssimitaleillaan. Tampereen painimainetta piti yllä Painiseuran Teuvo Sällilä pronssi- ja kultamitaleillaan. Kokonaismenestys oli aiempaa jopa parempaa. Alimmillaankin työläisurheiluliikkeiden painijat saivat kr. room. matolta yksitoista SM-mitalia ja parhaimmillaan, 1979, kerättiin neljätoista palkintosijoitusta eli lähes puolet. Kilpailullinen aallonpohja oli ohitettu, kuten TUL:n toimintakertomuksessa vakuutettiin jo 1975. TUL taisteli tasapäisesti Painiliiton kanssa Suomen mestaruusmitaleista.

Heinolan Iskusta TUK:n seuraan Heinolan Voimailijoihin siirtyneet vapaan taitajat Raimo Hilden, Antti Leppänen, Seppo Laitinen, Raimo Löppönen ja Hannu Lemettinen toivat vuosina 1975–1979 yhteensä kaksitoista SM-mitalia. TUK:sta yhden voiton painivat Helsingin Tarmon Ilpo Seppälä ja Vantaan Pirkkojen Heikki Stark. TUL:n painijoista menestyi loistavasti 100 kilon sarjassa Turengin Sarastuksen Markku Virtanen ottamalla neljä mestaruutta. Koskenkylän Riennon Onni Luokkanen ja Reijo Luokkanen väänsivät molemmat yhden mestaruuden. Menestys olisi saattanut olla molemmissa painimuodoissa vieläkin parempaa, mutta 1970-luvulla jatkui vanha perisynti. Kaikki TUL:n huippupainijat eivät suinkaan osallistuneet SM-kilpailuihin. Liittojoukkueeseen ei haluttu nimetä tällaisia ”rintamakarkureita”.xiv

Ennen vuoden 1976 Montrealin olympiakisoja pidettyihin EM-kisoihin Leningradiin pääsi vapaan 62 kilon sarjaan Ilpo Seppälä, joka ei ensimmäisissä miesten arvokisoissa kuitenkaan kyennyt vielä kuuden parhaan joukkoon. Montrealin olympiakisoihin ei päässyt yksikään työläisurheiluliikkeiden painija. Sen sijaan Suomen paini koki mahtavan hetken, kun 20 vuoden tauon jälkeen suomalainen painija ylsi olympiavoittoon. Edelliset voittajat Rauno Mäkinen ja Kyösti Lehtonen Melbournen olympiakisoista 1956 saivat kunniakkaan perinteen jatkajaksi Pertti Ukkolan. Seuraavana vuonna Ukkola vielä täydensi voittojensa sarjan MM- ja EM-kullalla. TUK:n paras painija oli Ilpo Seppälä, joka paini hienosti kuudenneksi Göteborgin MM-kisojen kr. room. 62 kilon sarjassa vuonna 1977.

klikkaa kuva suuremmaksi


Muhoksen Voiton painijoita 1970-luvulla. Ylärivi oikealla Tapio Sipilä. Muhoksen Voiton kok.

Vuonna 1977 TUL:n tuki 2 000 markan arvoisella A-stipendillä Markku Virtasta ja Jyväskylän Työväen Painiseuran Markku Latvalaa. B-stipendit, 1 500 markkaa, jaettiin Kotkan Voima-Veikkojen Juhani Jaatiselle, Muhoksen Voiton Kari Väliaholle ja Einari Suutarille. Olympiakomitea myönsi 1977 Tapio Sipilälle c-valmennusstipendin arvoltaan 2 500 markkaa. Sipilän kautta varjosti kuitenkin polvivaiva, joka vaati leikkauksen. Sipilä edusti Suomea miesten arvokisoissa ensimmäisen kerran MM-kisoissa Mexicossa 1978. Hän ei vielä päässyt kuuden parhaan joukkoon kuten ei myöskään kisoissa mukana ollut TUK:n ja Helsingin Tarmon Jouko Kuossari, joka oli seitsemäs. Sen sijaan samana vuonna Einari Suutari oli Sofian EM-paineissa komeasti viides kr. room. 57 kilon sarjassa. Muhoksen Voiton Kari Väliahon junioreiden EM-pronssi Oulun kisoissa oli toinen vuoden 1978 kohokohta. Voittoa hakenut Sipilä epäonnistui jääden neljänneksi. Vuonna 1979 Sipilä sai olympiakomitealta jo B-apurahan ja Karihaaran Tenhon Kauko Kyllönen c-apurahan. TUL:n omat valmennusrahat jaettiin Einari Suutarille, Markku Virtaselle, Heikki Starkille, Onni Luokkaselle, Reijo Luokkaselle ja Toni Hannulalle.xv

<<< Eero Tapion mitaliputki | Työväen urheilun eheytys >>>

Viitteet: