Neuvotteluja enemmän kuin painia

TUL ja Painiliitto edistivät molemmat tahoillaan mutta valitettavasti yhä vähemmän yhteistyössä suomalaista painia. Ongelmana oli edelleen taloudellisten varojen rajallisuus ja jatkuva erimielisyys arvokilpailujen edustuspaikoista aina lapselliseen uhkailuun saakka. Ruotsi-maaotteluun valinnat sujuivat maaliskuussa 1953 yhteisessä Painikomiteassa vielä sopuisasti. Sen sijaan Italian MM-valinnoista riideltiin. Kiistojen kohteena oli erityisesti kr. room. sarjojen 57 ja 79 kiloa edustus. Painiliitto halusi järjestää karsinnat, koska TUL:n miehet olivat menestyneet SM-kisoissa liian hyvin ottamalla viisi mestaruutta. Painiliitolle tuli kiire ehdottaa uutta katsastusta varsinkin Kalervo Rauhalan hävittyä Suolahden Urhon Ivar Wacklinille 79 kilon sarjassa. Painiliiton mielestä Rauhalan tappio johtui mattotuomarin epäjohdonmukaisista ratkaisuista. Sarjaan 57 kiloa Painiliitto halusi Tauno Jaskarin ja TUL Vaasan Tovereiden Matti Rantalan, joka SM-kisoissa oli voittanut Jaskarin; Painiliiton mielestä tietenkin mattotuomarin toiminnan ansiosta. TUL piti SM-kisojen mestareiden valintaa ainoana kriteerinä mutta esitti kompromissina, että näihin kahteen ongelmasarjaan nimettäisiin Ruotsi-maaottelussa parhaiten menestyneet painijat. Painiliitto halusi karsintoja. Äänestys meni tasan 3–3, mutta TUL:n painin ykkösmiehen Kustaa A. Vuoren puheenjohtajuus tiesi TUL:n kannan voittoa. Tämän jälkeen kiistassa ajauduttiin niin pitkälle, että Painiliitto kieltäytyi lähettämästä MM-kisoihin riidan alaisiin sarjoihin miehiä ellei TUL suostuisi vaatimuksiin karsinnasta. Yleensä niin sopuisa myllykoskelainen Esko Kossila nousi oikein ylös Painikomitean kokouksessa ja ilmoitti suurieleisesti tämän lapsellisen uhkauksen.

TUL-lehti piti Ruotsi-maaottelun jälkeen entistä selvempänä Wacklinin valintaa. Hän kellisti maaottelussa niin Stig Lindbergin kuin myös väkivahvan Rune Janssonin. Rauhala puolestaan kärsi Janssonille selätystappion. Toisessa ongelmasarjassa 57 kiloa Painiliiton Tauno Jaskari voitti molemmat ottelunsa ruotsalaisia vastaan. Kiistakumppani Rantala voitti yhden ja hävisi toisen ottelunsa menemällä selälleen. Tätä epäedullista tulosta TUL-lehti ei nostanut esille lainkaan, mutta Painikomiteassa TUL oli valmis lähettämään Rantalan sijasta Jaskarin Italian MM-kisoihin. Painiliitolle tämäkään ei riittänyt. Sen edustajat Painikomiteassa vaativat edelleen karsintojen järjestämistä ongelmasarjoissa.

Kiistely edustuksesta peruutti yhteisen Pajulahden MM-valmisteluleirin ja näin heikensi suomalaispainijoiden menestysmahdollisuuksia. Painijoiden tuli huolehtia kunnostaan kotioloissa. Riita oli toista kuukautta kestävä vakava erimielisyys, missä molempien liittojen painiherrat polttivat siltoja ja kompromissihaluttomina hankaloittivat sen hetkistä ja tulevaa yhteistoimintaa. Painikomitea käsitteli Italian MM-valintoja peräti seitsemän kertaa. Kuudennella kerralla sentään todettiin yksimielisesti Wacklin ja Jaskari sarjojensa parhaimmiksi, mutta kirjattiin ylös Painiliiton puheenjohtajan Arvo Himbergin ilmoitus. Painiliiton vuosikokous oli tehnyt ehdottoman vaatimuksen sarjojen karsinnasta. Ilman niitä ei kiistanalaisiin sarjoihin lähetettäisi ketään. Lopulta Painiliiton uhittelun edessä Painikomitea ei voinut muuta kuin hyväksyä karsinnat, koska se ei halunnut riidan yhä pitkittyessä vaarantaa Suomen osallistumista MM-kisoihin. Ivar Wacklinin ja Kalervo Rauhalan sekä Matti Rantalan ja Tauno Jaskarin välillä painittiin siten vielä kerran. Tuomareina toimisivat kaikki Painikomitean jäsenet.i

Paljon julkisuutta saaneet karsintaottelut käytiin huhtikuussa 1953 Helsingin Pallokentällä sijaitsevassa Helsingin Visan ja Helsingin Paini-Miesten salissa. Sali oli tupaten täynnä väkeä. Heidän joukossaan istui myös näyttelijä Tauno Palo. Mitään juhlallisuuksia ei ollut, ei edes kuulutusta. Kaikki tiesivät mistä oli kysymys. Ivar Wacklin ja Kalervo Rauhala marssivat matolle totisina. Rauhala otti alussa johdon, tyytyi sen jälkeen vain puskupainiin ja voitti pistein 5–0. Toisessa karsintaottelussa Matti Rantala aloitti Tauno Jaskaria vastaan aktiivisesti. Vääntö oli tiukkaa ja tarkkaa päättyen Rantalan voittoon pistein 3–2. Painikomitea kokoontui välittömästi Pallokentän painisaliin ja vasta tällä seitsemännellä valintakokouksella sai aikaan päätöksen: sarjaan 57 kiloa Matti Rantala ja 79 kiloa Kalervo Rauhala. Painijoiden keskinäisiä välejä karsintariita ei ollut pilannut. Arvo Leino selvitti TUL-lehdessä: ”Yhdessä kuin neljä veljestä Wacklin, Rauhala, Rantala ja Jaskari peseytyivät ja pukeutuivat samassa kopissa ottelujensa jälkeen. Juttu luisti kaikessa toveruudessa niin, että oikein mieltä lämmitti sitä kuunnellessa. Olipa miehillä jo ennakolta keskenään tehty ’salainen’ sopimuskin. Ne kaksi, jotka voittajiksi selviävät, tarjoavat hävinneille päivällisen. Tästä päätöksestä pidettiin kiinni ja yhdessä miehet sitten lähtivätkin karsintapaikalta.”ii Tämä oli suomalaista painikulttuuria parhaimmillaan. Herrojen riidellessä toista kuukautta painijat kohtasivat toisensa rehdin urheiluhengen mukaisesti.

Matti Rantalan lisäksi TUL:sta vuoden 1953 MM-kisoihin Italiaan pääsivät Petter Nordlund Porin Pyrinnöstä, Kelpo Gröndahl ja Taisto Kangasniemi. MM-painit Napolissa alkoivat mainiosti. Suomalaiset voittivat ottelunsa Nordlundia lukuun ottamatta. Kolmannella kierroksella putosivat Nordlundin lisäksi Lennart Viitala ja Santeri Keisala. Neljännellä kierroksella miinuspisteet täyttyivät TUL:n painijoilla Matti Rantalalla ja Taisto Kangasniemellä. He jäivät neljänsiksi. Kelpo Gröndahlin menestys jatkui. Hän paini hopeaa. Hopealle ylsi myös Kyösti Lehtonen. Kalervo Rauhala sai pronssia. Suomi oli maiden välisessä pistetaulukossa kolmas. Vuoden 1954 vapaan MM-kisoissa Tokiossa TUL:n painijoista oli mukana ainoastaan raskaan sarjan Taisto Kangasniemi, joka oli kuudes.iii

Helsingin olympiakisojen yli lepattanut yhteistyön henki sammui muutamassa vuodessa. TUL:n painijaosto esitti marraskuussa 1954 Suomen Painiliitolle neuvotteluja valtakunnallisesta painiliitosta, kuten TUL:n liittokokous oli esittänyt jaostoilleen. Tämä oli TUL:lle pienempi paha kuin SVUL:n vaatimus koko järjestön lakkauttamisesta ja uuden valtakunnallisen keskusliiton perustamisesta.iv TUL:n painijaostossa ei kuitenkaan enää palattu pyrkimykseen saada yksi ja yhteinen painiliitto porvarien kanssa. Ehdotuksen jälkeen Painiliiton ja TUL:n välit vain entisestään kärjistyivät. Yhteistoiminta katkesi. Jälleen siihen vaikutti TUL:n painijoiden mainio menestys SM-kisoissa. He nappasivat kahdeksasta mestaruudesta peräti kuusi. Painiliitto ilmoitti huhtikuussa 1955, että MM-kilpailuin valitut ja sinne haluavat TUL:n painijat voivat osallistua kisoihin ainoastaan Painiliiton jäseninä, koska yhteistoiminnan päätyttyä TUL:n painijat eivät enää Kansainvälisen painiliiton, FILA:n, sääntöjen mukaan voineet osallistua sen alaisiin kilpailuihin. TUL:n painijaosto totesi yhteistoiminnan olevan neuvottelujen alla ja niistä vastasi liittokokouksen valitsema neuvottelukunta. TUL:n painijoista MM-joukkueeseen oli valittu ennen yhteistyön katkeamista Varkauden Tarmon Reijo Nykänen, Matti Rantala, Kelpo Gröndahl ja Taisto Kangasniemi. Painiliitosta oli nimetty Kyösti Lehtonen ja Kalervo Rauhala.

Karsinnat järjestettiin Vierumäellä sarjoissa 62 ja 73 kiloa. TUL:n painijoiden olisi pitänyt antaa Painiliiton vaatima vakuutus liittymisestään Painiliittoon. Kun ottelujen alkuun oli aikaa vain viisi minuuttia, karsintaan osallistuvien ”väärän liiton” miehiltä ei kuitenkaan pyydetty tällaista sitoumusta. Karsinnassa kohtasivat ensin saman liiton painijat. TUL:stä paremmuuden ratkaisivat vuoden 1955 Suomen mestari Petter Nordlund ja edellisvuoden ykkönen, Tainionkosken Tähden Arvo Kyllönen, joka ei ollut kyennyt puolustamaan mestaruutta kylkivaivansa tähden. Vanha mestari oli selkeästi uutta parempi pistein 3–0. Kyllönen kohtasi Painiliiton miesten keskinäisen ottelun voittaneen Rauno Mäkisen, josta ei ollut vastusta. Nordlund hävisi myös Painiliiton Erkki Taloselle, ja Mäkistä vastaan hän joutui luovuttamaan loukkaantumisen vuoksi. Kyllösen ja Talosen kohtaaminen oli sarjan korkeatasoisin. Kyllönen hävisi niukasti. Sarjassa 73 kiloa TUL:n välisarjan uusi tähti ja Suomen mestari Suolahden Urhon Pentti Hämäläinen paini MM-kisapaikasta Painiliiton Veikko Rantasta vastaan. Tämäkin tiukka vääntö kääntyi niukasti Painiliiton miehelle.v

Vuoden 1955 MM-paineihin valituista neljästä TUL:n miehestä kansandemokraatteja kannattanut Kelpo Gröndahl ja demari Taisto Kangasniemi kieltäytyivät edes muodollisesta siirtymisestä kisojen ajaksi Painiliiton mieheksi. He jättivät mieluummin arvokilpailut käymättä. Samaten sosialidemokraattien nimeen vannova valmentaja Sulo Hostila ei lähtenyt Saksan Karlsruhen MM-paineihin. Arvokilpailut valitsivat TUL:n miehistä Reijo Nykänen ja Matti Rantala. Heistä sarjassa 52 kiloa paininut Nykänen onnistui varsin hyvin. Avausottelussa hän kukisti kreikkalaisen 3–0. Sitä seurasi sensaatiomainen voitto neuvostoliittolaisesta. Kolmannessa ottelussaan Nykänen selätti norjalaisen. Mitalinkiilto silmissään hän kohtasi seuraavaksi kuuromykän italialaispainijan, joka jatkoi loistavia otteitaan kastamalla suomalaisen. Ennen selätystä mattotuomari näki italialaisen käyneen selällään, mutta muilta tuomareilta ei tullut vahvistusta. Nykänen päätyi näin hienosti neljänneksi italialaisen Ignazio Fabran voittaessa. Rantala aloitti samaten hyvin 57 kilon sarjassaan kukistamalla bulgarialaisen ja selättämällä puolalaisen. Kolmannessa ottelussa Rantala meni kuitenkin selälleen romanialaista vastaan ja putosi hävittyään turkkilaiselle.vi

TUL:n painijaosto oli uudelleen aktiivinen elokuussa 1955, jolloin se esitti Painiliitolle yhteistoimintaneuvotteluja. Painiliitto myöntyi aloittamaan neuvottelut. TUL:n tavoitteena oli sopimus, joka vastaisi liiton painin arvoa ja voimaa. Siihen oli vaikea päästä. Sopimuksettomassa tilanteessa SM-kisoihin sai osallistua sääntöjen mukaan kaikki ”hyvämaineiset Suomen kansalaiset”. Painiliiton tulkinnan mukaan TUL:n painijoilla oli kuitenkin mahdollista testata taitonsa vain ”villeinä” ilman seuraansa. Tällainen osallistumisoikeus oli myös lokakuussa 1955 pidettyihin vapaan SM-kisoihin. Mahdollisuus tuli siis vain eroamalla omasta seurasta. TUL:n huippupainijoista Varkauden Tarmon Reijo Nykänen vaihtoi saman kaupungin porvariseuraan Warkauden Urheilijoihin. Painiliiton ja TUL:n edustajien tapaaminen 2. joulukuuta 1955 ei tuonut tulosta. Paineet sovintoon lisääntyivät Ruotsi-ottelun alla. TUL:n I puheenjohtaja Penna Tervo oli valmis ehdoitta ”lainaamaan” painijoitaan, jotta Suomi saisi kootuksi parhaan mahdollisen joukkueen. Painiliitto ei halunnut TUL:n painijoita edes lainaksi. Siihen ei ollut tällä kertaa tarvettakaan, sillä merkittävä voitto tuli kotiin. Ruotsalaiset olivat hävinneet Helsingissä edellisen kerran yli 20 vuotta sitten 1935.

Penna Tervo korosti, ettei TUL voinut suostua SVUL:n vaatimukseen yhdestä valtakunnan liitosta, koska jäsenistö ei halunnut lakkauttaa TUL:n toimintaa. Hänen tavoitteenaan oli tasavertainen yhteistyö muiden urheilujärjestöjen kanssa. Arvo Leinon mukaan oman painitoiminnan lopettaminen oli täysin haudattava ajatus mahdottomuutensa vuoksi. Painijaosto esitti tammikuussa 1956 neuvottelujen jatkamista. Jaosto toivoi edes sellaista sopua, jolla säilyisi kilpailutoiminta. Uusia neuvotteluja ei kuitenkaan tahdottu saada aikaiseksi. TUL:n edustuspainijat painottivat uuden yhteistoiminnan pikaista aloittamista. TUL esitti jälleen kerran yhteistä kokousta asiassa Painiliitolle.vii

<<< Riidat Painiliiton kanssa ja TUL:n hajaannus hidastavat painin kehitystyötä (vuodet 1953–1979)
|
Seitsemän laihaa vuotta >>>

Viitteet: