Junioreita matolle

TUL:n painijaostossa kannettiin 1940-luvulla yllättävän vähän huolta tulevista painikyvyistä. Poikapainia rajoitti varovaisuus. Kilpailutoimintaa ei haluttu aloittaa liian nuorella iällä. Ensimmäiset poikapainikilpailut oli aloitettu sota-aikana. Toiminta jatkui syksyllä 1944, jolloin pidettiin ensimmäiset viralliset kansalliset poikapainikilpailut Suolahdella. Jaosto ei hyväksynyt 1947 Kymenlaakson piirin anomusta. ”Poikapainien järjestäminen yleisten kilpailujen yhteydessä ei ollut suositeltavaa ja muutenkin nuorten painiin kilpailumielessä olisi suhtauduttava varovaisesti.” Tätä taustaa vasten erityisen painileirin järjestäminen yli 30 nuorelle kesällä 1947 oli merkittävää. Nuorisourheilun yhteistoimintavaliokunta arvioi, että paini sopi harrastukseksi pojille 12. ikävuodesta lähtien. Varsinainen kilpapaini voitiin aloittaa 17-vuotiaana. Suositus oli Painikomitean kannan mukainen, mikä erosi kansainvälisestä käytännöstä, jossa sallittiin kilpapaini jo 15-vuotiaille. Sääntöjä uudistettiin 1951, jolloin junioreiden alaikäraja oli 15 ja yläikäraja 21 vuotta.i

Huolimatta TUL:n varovaisesta asenteesta poikapainiin liitossa oli seuroja, joilla oli mainio kaarti tulevaisuuden toivoja. Hyvänä esimerkkinä on Veitsiluodon Kisaveikot, jolle ojennettiin 1949 kiertopalkinto junioreiden SM-kisojen jälkeen. Vastaavan kiertopalkinnon sai 1952 haltuunsa Vaajakosken Kuohu.ii

Vähitellen 1950-luvulla TUL:ssa alettiin kantaa huolta tulevista painipolvista. Hallassa ja Joensuussa 1953 pidettyjen junioreiden SM-kilpailujen heikkoa osanottoa arvosteltiin. Parhaiten junioritoimintansa olivat hoitaneet Suolahden Urho, Vaasan Toverit, Seinäjoen Sisu, Äänekosken Huima, Porin Pyrintö, Rauman Työväen Urheilijat, Reposaaren Kunto, Helsingin Jyry, Rovaniemen Lappi, Lapuan Työväen Urheilijat ja Outokummun Vesa. Nuorten painin tasoa kohennettiin jakamalla ”Nuori painija” -patsasta. Vaasan Toverit sai pystyn omakseen kolmella voitolla 1954–1956.iii

TUL:n painijaoston mukaan poikapainissa oli enemmän kyse kisailusta kuin kilpailusta. Se vaati taitoa, ei voimaa. Silti asenne oli muuttunut vuoteen 1956 mennessä huomattavasti myötämielisemmäksi runsaan kymmenen vuoden kokemuksen perusteella: ”Samoin on todettu, ettei toiminta ole vaikuttanut poikien kehitykseen haittaavasti, vaan on edistänyt kehitystä. Koko sinä aikana kun painitoimintaa on ollut, ei mitään loukkaantumisia tai muita haittoja ole todettu. Painitoiminta nuorisolle ei ole sen vaarallisempaa kuin mikä muu urheilunala hyvänsä.”iv Harrastajista ei ollut pulaa. TUL järjesti keväällä 1957 eri piireissä poikapainit, joihin osallistui 621. Painin ”propagandaviikolla” järjestetyissä poikien otteluissa paini tuhat.v

Nuorille painijoille järjestettiin 1950-luvulta lähtien omia harjoitusleirejä. Kisakeskuksen viisipäiväiseen leiriin vuonna 1960 oltiin TUL:ssa tyytyväisiä. ”Aines leirille on ollut oikein valittua ja joukosta on nousemassa monia hyviä tulevaisuuden nimiä.” Paikalla olivat: Soini Kauppinen ja Pentti Jakonen Suolahden Urhoista, Mikko Tittonen Jyväskylän Nousu, Veikko Horttanainen Rovaniemen Lapista, Pentti Kilpa ja Taisto Valkama Turun Salamista, Kalevi Peltonen Pihlavan Työväen Urheilijoista, Tapani Illman ja Martti Kallio Salon Viestistä, Seppo Kaikkonen Karihaaran Tenhosta, Eero Tapio Haukiputaan Heitosta sekä Matti Kolehmainen ja Eino Vuorinen Viialan Pyrystä.vi

1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa junioripainitoiminta oli parasta Haukiputaan Heitossa, Salon Vilppaassa ja Suolahden Urhossa. Vuonna 1961 Haukiputaan Heitto oli kolmannen kerran paras ja voitti omakseen nuorten painimaljan. Pisteille ylsi vuosina 1959–1961 yhteensä 62 seuraa. SM-kisoissa vertailtiin omaa toimintaa Painiliittoon. Junioreiden SM-painien 1962 jälkeen TUL:n painijaoston jäsenet totesivat tyytymättöminä, miten seurojen panos oli jäänyt vastoin odotuksia ainoastaan 31 osallistujaan. He saavuttivat yhden mestaruuden, kolme toista sijaa ja yhden pronssin.vii

Edistääkseen junioritoimintaa TUL aloitti 1964 Poikapainicupin, joka saavutti julkisuutta. Sodan jälkeisiä suuria ikäluokkia liikuteltiin, sillä cupiin osallistuivat 1947 ja sen jälkeen syntyneet pojat. Välieräotteluihin etenivät Rovaniemen Lappi, Haukiputaan Heitto I, Joensuun Yritys, Laihian Kimmo, Suolahden Urho, Nokian Pyry, Helsingin Kotkat, Järvenpään Isku, Salon Vilpas, Voikkaan Viesti ja Riihimäen Kontio. Tesvisio näytti loppuottelun ylimääräisenä ohjelmana 12. huhtikuuta 1964. Painit käytiin Tesvision studiossa. Televisioon nuoret painijat menivät siisteinä: ”Jokaisella kilpailijalla tulee olla seuran painipuku, ehyet ja puhtaat tossut sekä tukka siisti. Jo tässä vaiheessa on pojille tähdennettävä sitä, että studiossa on toimittava ohjaajan ja järjestelijän määräysten mukaisesti. Itse otteluissa on asia tietenkin toinen.” Loppuottelu Nokialla televisioitiin myös 1966, jolloin parhaat seurat olivat cupin voittanut Haukiputaan Heitto, toiseksi sijoittunut Suolahden Urho ja kolmas Karhulan Työväen Urheilijat.viii

1960-luvulla poikien vapaa-ajasta kilpaili yhä useampi urheilulaji. Paini alkoi menettää asemiaan, ja siksi oli aika ryhdistäytyä. Junioreille laadittiin uudet erikoismääräykset, joita noudatettiin vuoden 1969 alusta. Painijaoston sääntö- ja tuomarikoulutusvaliokunta vaati seuroilta nykyaikaista, entistä monipuolisempaa ja suunnitelmallisempaa nuorisotyötä, jotta poikia saataisiin painisaleihin. Pojille esitettiin maksuttomia matkoja seuraamaan aikuisten kilpailuja, kerhoiltoja, retkiä ja leirejä. Harjoittelun onnistumisen perusedellytys oli ohjaajien koulutus. ”Poikien harjoittelussa on aina pidettävä mielessä harjoitusten monipuolisuus ja leikinomaisuus. Liian rasittavat ja yksitoikkoiset harjoitukset aiheuttavat eniten katoa maton tuntumasta.” (…) ”Päähuomio harjoittelussa on kiinnitettävä lihaksiston mahdollisimman monipuoliseen kehittämiseen ja mahdollisimman täydellisen tekniikan opettamiseen.” Kilpailujen aloittamisen määräsi ohjaaja. Ensin painittiin seuran sisäisiä kisoja, sitten piirikunnallisia, seuraavaksi kansallisia ja parhaat myös kansainvälisiä otteluja. Määräykset pyrkivät edistämään poikien kasvua miehiksi. Niitä oli pohdittu perusteellisesti: ”Poikapainikilpailuja järjestettäessä tulee pyrkimyksenä olla se, etteivät pojat joutuisi olemaan öitä poissa kotoa ja ettei kouluaikaa jouduttaisi kilpailumatkojen takia uhraamaan kuin aivan välttämättömissä tapauksissa. Kaikissa poikapainikilpailuissa on ehdottomana vaatimuksena, että jokaisen seuran joukkueella on aikuinen huoltaja mukana.” Poikapainijoiden ikärajaksi määriteltiin kaikissa muissa paitsi seuran sisäisissä matseissa 11–18 vuotta.ix

Suomen painin huono menestys arvokisoissa sai TUL:n painijaoston ja Painiliiton edustajat keskustelemaan poikapainin yhdistämisestä 1970-luvun alusta alkaen. Pelkästään tätä varten liittojen edustajat kokoontuivat neuvonpitoon tammikuussa 1973. TUL:a edustivat Pertti Puttonen, Kauko Jaatinen ja jaostosihteeri Timo Haukilahti. Liitot olivat yksimielisiä poikien SM-kisojen järjestämisestä yhteisesti. Mukaan otettaisiin kaksi ikäluokkaa: A-pojat eli alle 18-vuotiaat ja B-pojat eli alle 16-vuotiaat. A-pojilla painiaika oli 3 + 3 minuuttia, välissä puolen minuutin tauko. B-poikien painiaika oli puoli minuuttia lyhempi molemmissa jaksoissa. Sama poika sai luvan osallistua vain yhteen painimuotoon. TUL:n kiintiöksi sovittiin hieman yli 100 painijaa, kun Painiliitto sai mukaan 350 painijaa. Myöhemmin 1970-luvulla TUL:n kiintiö laski 57:ään ja vuodesta 1978 se jäi 50:een. Tätä pidettiin liian vähäisenä. Se ei vastannut todellisia voimasuhteita. Vuonna 1979 kiintiö nousi 80:een.x

klikkaa kuva suuremmaksi


Painijunnut harjoittelevat innokkaasti. TUL-lehden valokuvat.

TUL järjesti junioreille valmistautumisleirejä ennen tärkeitä kisoja. Esimerkiksi keväällä 1978 kokoonnuttiin ennen SM-kilpailuja Etelä-Suomen leirille Tampereelle ja Pohjois-Suomen leirille Kemiin. Valmentajina toimi molemmissa Raimo Taskinen sekä Tampereella Erkki Leppänen ja Matti Humaloja ja Kemissä Mauri Mehtonen. Poikapainijoita harjoitettiin Kisakeskuksessa, jossa edellisten lisäksi valmentajina toimivat Tage Nordström ja Markku Virtanen. Poikia kutsuttiin leirille yhteensä 90.xi

TUL:n paras poikapainiseura vuosina 1970–1974 oli Jyväskylän Työväen Painiseura ja vuosikymmen lopulla 1979 Kotkan Voima-Veikot, toisena Muhoksen Voitto ja kolmantena Lapin Kaira.xii

<<< Painiyhteydet Keski- ja Itä-Eurooppaan sekä Neuvostoliittoon | ”Hyvä tuomari parempi kuin laki” >>>

Viitteet: