Helsingin olympiakisoihin hinnalla millä hyvänsä

Edellä kuvatut erimielisyydet painijoiden leirityksessä, valinnoissa maajoukkueeseen ja erotuomaritoiminnassa olivat vielä varsin vähäisiä verrattuna niihin lukuisiin riitoihin, mihin Painiliitto ja TUL:n painijaosto kykenivät ennen vuoden 1952 Helsingin olympialaisia. Omiin kisoihin oli molemmilla niin palava halu, että lähes kaikki keinot olivat sallittuja. Painissa valintaerimielisyydet olivat leimaa-antava piirre, vaikka marraskuussa 1951 TUL:n ja SVUL:n välillä oli solmittu linnarauha, mikä turvasi yhteistoiminnan jatkumisen Helsingin olympiakisojen yli vuoden 1952 loppuun.

Painijaosto edellytti olympiavalmennuksen aloittamista syksyllä 1950. Olympiakomitea myönsi painille valmennusvaroja noin kolme miljoonaa markkaa, josta TUL sai puolet. Se järjesti ennen SM-kisoja näillä varoilla harjoitusleirit. Elokuussa 1951 koottiin yhteen Pajulahteen yhteensä lähes sata parasta kr. room. ja vapaan painijaa. Valmentajina toimivat Eino Leino ja Veikko Tarvainen sekä oppia hakemassa ollut tshekkiläinen painivalmentaja Eugen Fleischman. Omaa valmennustoimintaa oli tarkoitus jatkaa syksyyn 1951 saakka, minkä jälkeen oltiin valmiita leireihin Painiliiton parhaiden painijoiden kanssa. Painiliitto oli puolestaan halukas yhteisvalmennukseen vasta vuoden 1952 SM-painien jälkeen maaliskuun puolivälistä lähtien.i Tämä voittanut kanta oli tappio Suomen painille. Molempien liittojen parhaat painijat olisivat kehittyneet paremmin yhteisillä kuin erikseen pidettävillä harjoitusleireillä. Erilliset harjoitusleirit jyrkensivät entisestään kilpailuasetelmaa. Kun ennen olympiakisoja olisi pitänyt pyrkiä mahdollisimman joustavaan yhteistyön hyvän tuloksen aikaansaamiseksi, Painiliiton ja TUL:n painijaoston välit menivät entistä huonommiksi.

Kun yhteisiä leirejä ei saatu aikaiseksi, TUL pyrki järjestämään parhaat mahdolliset harjoitusolosuhteet. Vapaapainin viikon leirille Pajulahteen kutsuttiin tammi-helmikuun vaihteessa kuusitoista miestä. Yhtä monta kr. room. painijaa koottiin yhteen yli viikoksi helmi-maaliskuun vaihteessa.ii Maaliskuun aikana pidettiin vielä Arvo Kyllöselle, Veikko Manniselle, Aarno Seppälälle ja Taisto Kangasniemelle kuuden päivän harjoitusleiri Pajulahdessa. He kuuluivat TUL:n parhaisiin ja heidän arveltiin selviytyvän lopullisiin olympiakarsintoihin.iii Huomionarvoista on, ettei tähän joukkoon luettu Kelpo Gröndahlia. Mahdollisesti Gröndahlin kuuluminen kansandemokrtaatteihin (SKDL) oli esteenä. Häneen ei haluttu panostaa. Toinen selitys on vähemmän dramaattisempi. Perheenisän täytyi ansaita eikä satamatöitä voinut jättää. Silti voidaan kysyä, miksei ykkösmitalitoivolle luotu taloudellisia mahdollisuuksia harjoitteluun? Ehkä SKDL:n huippu-urheilijaan ei todellakaan haluttu satsata demarijohtoisessa urheiluliikkeessä, vaikka kyseessä oli omiin kisoihin valmistautuminen.

Maaliskuussa 1952 olympiavalmennukseen saatiin kaksi miljoonaa markkaa. Painikomitea ilmoitti Olympiakomitealle huolehtivansa 96 miehen valmennuksesta. Heitä oli yhtä monta molemmissa painimuodoissa.iv

Olympialaisiin valmistauduttiin maaotteluilla. Neuvostoliitto kohdattiin tammikuun puolivälissä. TUL:n vapaan kehittymistä osoittaa, että maajoukkueeseen valittiin kolme Painiliitosta ja viisi TUL:sta: Niilo Turkkila, Ilmari Ruikka, Sulo Leppänen, Kelpo Gröndahl ja Jaakko Virta. Kyyti oli kylmää neuvostoliittolaisia vastaan, sillä kaikki suomalaiset hävisivät ottelunsa. Seuraava vapaan maaottelu käytiin Ranskaa vastaan maaliskuussa Helsingissä. Sen Suomi voitti selvästi ottamalla kuusi voittoa Ranskan jäädessä kahteen. TUL:n painijoista vastustajansa kukistivat Arvo Kyllönen ja Martti Salonen. Väinö Hakkarainen hävisi niukasti oman ottelunsa. Salosen otteet ranskalaista vastaan miellyttivät TUL-lehden kolumnistia Arvo Leinoa: ”Salosen Martti sai selkävoiton kuin herra ja ylhäisyys. Tuli matolle päättävin ilmein, kävi heti käsiksi nostaen Lacotten jaloista pilviin ja siitä molskin pintaan. Jatkoksi luja vääntö, eikä siinä ruoskan siiman sitkeyskään ranskalaista auttanut, pilli soi päälle parin minuutin. Se oli kukkopaisti joka toi Martille parhaan miehen palkinnon ja kansa iloitsi.”v

Perusteellinen valmentautuminen näytti tuottavan parhaan tuloksen TUL:lle. Vapaapainin SM-kisoista TUL:lle mestaruuden toivat Arvo Kyllönen, Väinö Hakkarainen ja Kelpo Gröndahl. Arvo Leino piti Suolahden Urhon Väinö Hakkakaraisen voittoa kisojen suurimpana yllätyksenä. Kr. room. SM-taistossa TUL:n painijat veivät peräti kuusi mestaruutta. Kelpo Gröndahlia nimitettiin lehdistössä hienojen otteiden vuoksi aiheellisesti painikuninkaaksi. Hänen lisäkseen mestaruuteen ylsivät Veikko Männikkö, Tapio Parkkinen, Tauno Holappa, Unto Mustonen ja Kaino Mäkelä. Näin peräti kaksi mestaruutta tuli Seinäjoen Sisulle Männikön ja Parkkisen ansiosta.vi Korkeatasoisen työläispainin ylläpito maaseutuvaltaisella ja työväenliikkeeseen pääosin vihamielisesti suhtautuvalla Etelä-Pohjanmaalla oli merkittävää. Seinäjoen Sisu oli kyennyt tarjoamaan omille kärkipainijoilleen niin hyvät olosuhteet, että he eivät runsaslukuisemmin vilkuilleet maakunnan vahvoihin Painiliiton seuroihin. Oma osansa saattoi olla myös painijoiden omalla aatteellisella vakaumuksella, mikä ei antanut mahdollisuutta liittyä porvarisseuroihin.

TUL:ssa oltiin innostuneita SM-kisojen menestyksestä mutta pettyneitä huonoista väleistä Painiliittoon. Jopa aina niin kärkäs ja teräväkynäinen Arvo Leino oli maaliskuussa 1952 huolissaan painiväen yhtenäisyydestä ja yhteisen leirityksen puutteesta: ”Se rikkinäisyys joka yleensä jäytää urheiluamme, ei suinkaan kanna hedelmää. Painikaan ei ole tästä vapaa. Olympian juhlaviin paineihin ei ole aikaa enää kuin nelisen kuukautta, mutta miten on yhteisen olympiavalmennuksen laita? Milloin se alkaa? Koska ovat karsinnat, kahta viikkoako ennen kisoja?”vii

Ennen yhteisvalmennusta pidettäviin olympiakarsintoihin osallistui sarjaa kohden kolme painijaa kummastakin liitosta. Oman sarjansa voittaneella painijalla ei ollut oikeutta osallistua toisen painityylin karsintoihin. Viimeiselle leirille ennen tärkeitä olympiakarsintoja TUL:n kr. room. painitavan valmentaja Sulo Hostila kutsui kaksitoista miestä, joten vain osalle voitiin tarjota tehokasta yhteisharjoittelua. Eino Leino antoi samaten viimeisen voitelun yhtä monelle vapaan taitajalle.viii Leirin jälkeen julkaistiin TUL:n painijat olympiakarsintoihin, jotka olivat heille siihenastisen uran kohokohta.

TUL:n kreikkalaisroomalaisen painijat olympiakarsintoihin 1952

Sarja, kg	Painijat
52	Tapio Parkkinen, Veikko Manninen, Unto Hämäläinen
57	Tauno Holappa, Aimo Moilanen, Arvo Kyllönen
62	Unto Mustonen, Petter Nordlund, Martti Peltola
67	Pauli Hämäläinen, Pentti Hämäläinen, Aarne Siik
73	Veikko Männikkö, Veikko Laitinen, Eino Ikola
79	Ivar Wacklin, Otto Tikander, Pentti Palosaari
87	Kelpo Gröndahl, Eino Löppönen, Viljo Heiskanen
Yli 87	Kaino Mäkelä, Taisto Kangasniemi, Jaakko Virta

Lähde: SUA TUL:n arkisto, painijaoston pk. 18.4.1952; Painiliiton ark. Painikomitean pk. 8.5.1952.

 

Painijat oli valinnut valmentaja Sulo Hostila. Jaosto epäili sarjan 62 kilon Kauko Muuriaisniemen kuntoa ja korvasi hänet nuorella lupauksella Martti Peltolalla. Lisäksi Viljo Katajan tilalle valittiin Pentti Palosaari.ix Vain viikkoa ennen karsintaa Painikomiteassa ei ollut yksimielisyyttä, miten ratkaistaan karsintoihin osallistuvien keskinäinen paremmuus. Arvan, mahdollisen sopu- ja tuomaripelin vaikutukset oli eliminoitava.x Kolmipäiväiset kr. room. painin karsinnat eivät antaneet lopullista selvyyttä olympiakisajoukkueesta. Tuomarit pysyivät pelättyä paremmin lestissään, mutta viimeisen päivän sopuilu sekoitti tuloksia. Se myönnettiin myös Painikomiteassa. Arvo Leino halusi kivittää ainoastaan Painiliiton tuomarin Esko Elorannan. Hänenkin porvarisilmälasinsa herättivät Leinossa enemmän sääliä kuin kiukkua. Vilho Ilkalle ja Esko Kossilalle Leino nosti rehellisyydestä hattua. He arvostelivat oikein. TUL:n painijoista sarjavoiton nappasivat Arvo Kyllönen, Veikko Männikkö ja Kelpo Gröndahl. Painiliitto keräsi 37 voittoa TUL:n jäädessä 26:een. Tulos oli varsin suuri pettymys, kun niitä vertasi ennakko-odotuksiin ja SM-kisoihin. Arvo Leino oli ennustanut TUL:n voittavan SM-kisojen tavoin kuusi sarjaa. Hän myönsi reilusti Painiliiton miesten kestävyyden, heittovalmiuden ja voiton tahdon paremmaksi kuin TUL:n. Leinon nieltyä tappion karvasta kalkkia pohdinta sai yllättävänlaisia käänteitä. Työväenaate oli haittana painimiselle:

”Kenties painiporukkamme yleensä ’soittaa suutaan ja politikoi liikaa’ – tarkoitamme tällä: että ollaanko yleensä liiaksi kiinnostuneita yhteiskunnallisiin, sivistyksellisiin ym. rientoihin niin, että painitouhuja pidetään vain sivuasioina? (…) Se vie huumorin hengen, paini-ilon, todellisen painiin antautumisen hengen. – Olemme usein ennenkin sanonut, että joka aikoo hankkia paikan auringossa painijana, hänen tulee antautua harjoitteluun koko sydämestään. Miehillämme on kylläkin intoa, mutta lieneeköhän lisä pahitteeksi.”xi

Näkemys oli urheilupuolella siten täysin päinvastainen kuin aatteen miehillä. Vasemmistopuolueiden johtajat ja sen aktiiviset pohdiskelijat olivat jo 1900-luvun alusta alkaen arvioineet kriittisesti työläisurheilun mielekkyyttä, nuorten miesten ja naisten keskittymistä liiaksi urheiluun aatteen edistämisen ja ”sivistyksellisempien” rientojen sijasta. Moni heistä näki urheilun vain tyhjänpäiväisenä hikoiluna. Asenne muuttui myönteisemmäksi vähitellen 1910-luvulta lähtien. Valveutunut työväestö loi myös urheilun kautta omaa identiteettiään ja erottautui porvareista. Toisaalta TUL:n ohjelmissakin, erityisesti vuoden 1941 periaateohjelmassa ”Mihin TUL pyrkii?”, korostettiin henkisen kasvatuksen ensisijaisuutta urheilutoimintaan nähden. Tavoiteltiin luokkatietoista työläistä, joka harjoittaa urheilua, eikä urheilua harrastavaa työläistä.xii Tämä ideologia ei ainakaan täysin onnistunut yhdessä TUL:n keskeisimmässä urheilulajissa.

Silti yksilötasolla kuuluminen työväen urheiluliikkeeseen oli monelle painijalle itsestäänselvyys, kuten Ilmari Ruikka vakuutti vanhoilla päivillään. Hän huomautti, ettei ollut kova vasemmistolainen ulospäin mutta kylläkin ”ajatuksissaan”. TUL:n seuran valinta oli aina selviö. Painiliiton seuraa hän ei halunnut urheilu-uransa aikana edustaa, vaikka kosiskeluja tulikin. Uran alkuvaiheessa Veitsiluodon Vastus koetti saada riveihinsä lupaavaa vapaan taitajaa. Lahteen muuttaessaan seuravalinta oli Lahden Taimi. Ruikan siirtyessä Helsinkiin hän oli jo menestynyt painija ja monet odottivat jännittyneenä, mihin seuraan Ruikka liittyy. Painija itse ihmetteli pientä kohua ja totesi olevansa sen verran vasemmistolainen, että Jyryyn liittyminen oli päivänselvää. Myöhemminkin häntä yritettiin saada porvareiden riveihin, mutta Ruikka oli valmis mieluummin maksamaan omistaan painikuluja kuin ottamaan rahaa porvareilta. Painiliiton painijoita Ruikka karttoi. Sen sijaan TUL:n painijat olivat kuin veljiä. Niilo Turkkilan mukaan Painiliiton painijat alkoivat arvostaa TUL:n miehiä, kun he riittävän monta kertaa voittivat porvarit. Painijana, painivalmentajana ja luottamusmiehenä kunnostautunut Kaimo Koponen pitää painia erinomaisena kasvattajana työläisaatteeseen. Painisalilla moni sai siihen ensimmäisen kipinän.xiii

TUL:n painijaostossa keskusteltiin laajasti epäonnistumisesta kr. room. painin olympiakarsinnoissa. Tappio nieltiin kuitenkin rehdisti: ”Todettiin, ettei ole syytä muuttaa karsintakilpailujen tuloksia, koska se olisi omiaan lisäämään sekaannusta ja voisi aiheuttaa paljon sekavuutta ja riistäisi karsinnoilta sen arvon. Karsinnoissa oli nähty sopuotteluja, jotka eivät olleet urheiluhengen mukaisia. TUL:n painijoita moitittiin siitä, ettei heillä ole tarpeeksi lujaa kilpailuinnostusta.” Jotta viimeksi mainitusta vältyttäisiin vapaan karsinnoissa, jaosto kokosi painijat Pajulahdelle kahdeksi päiväksi juuri ennen karsintoja.xiv

Kr. room. olympiavalintoja ei kuitenkaan vielä tehty ennen sarjojen 57 ja yli 87 kg lisäkarsintoja 31. toukokuuta Helsingissä Kaapelitehtaan salilla. Ne järjestettiin, koska TUL:n Tauno Holappa (57 kg) ja Painiliiton Toivo Hoffren (87 kg) olivat olleet varsinaisten karsintojen aikaan sairaana. 57 kilon lisäkarsintoihin osallistuivat myös TUL:n Arvo Kyllönen ja Painiliiton Aulis Kaarto. Holappa selätti ensin Kaarron, minkä jälkeen hän kohtasi Kyllösen ja hävisi. Sarjan yli 87 kg karsijat olivat Painiliiton Hoffrenin lisäksi TUL:n Taisto Kangasniemi, jonka käsittelyssä Hoffren kääntyi selälleen. Kisoihin valittiin kuitenkin raskaaseen sarjaan varsinaiset karsinnat voittanut Tauno Kovanen. Muut kr. room. olympiapainijat olivat Leo Honkala, Arvo Kyllönen (TUL), Erkki Talosela, Kalle Haapasalmi, Veikko Männikkö (TUL), Kalervo Rauhala, Kelpo Gröndahl (TUL) ja Tauno Kovanen.xv Vain kolme painijaa oli TUL:n painimiehille vaikeasti nieltävä pettymys. Puolta suurempi joukko oli useampana vuotena, myös olympiavuonna, rökittänyt Painiliiton miehet SM-molskilla. Helsingin kisoihin oli panostettu paljon ja niihin olisi haluttu mahdollisimman monta omaa painijaa. Tässä tavoitteessa epäonnistuttiin kr. room. painin puolella. Vielä olivat edessä vapaan karsinnat.

TUL:n vapaan painijat olympiakarsintoihin 1952

Sarja, kg	Painijat
52	Aaro Nieminen, Tapio Parkkinen, Veikko Nousiainen
57	Niilo Turkkila, Matti Rantala, Tauno Haapala
62	Ilmari Ruikka, Petter Nordlund, Matti Salmi
67	Väinö Hakkarainen, Sulo Leppänen, Rainer Varaslahti
73	Martti Salonen, Veikko Laitinen, Lasse Kivikko
79	Aarno Seppälä, Unto Räsänen, Pentti Palosaari
87	Ivar Wacklin, Eino Löppönen, Pentti Päärilä
Yli 87	Taisto Kangasniemi, Kaino Mäkelä, Jaakko Virta

Lähde: SUA TUL:n arkisto, painijaoston ptk. 19.5.1952; TUL 10.6.1952.

 

Kahden painityylin taitajia oli seitsemän. Erityisesti pulaa oli raskaiden sarjojen miehistä. Yli 87 kilon sarjan painijat olivat samoja. Lisäksi jaosto varasi Arvo Kyllöselle mahdollisuuden vääntää myös vapaan karsinnoissa, jolloin 57 kilon sarjasta pois jäisi Tauno Haapala. TUL toivoi neljän oman miehen vääntävän itsensä olympiapaineihin. Toive ei toteutunut. Palkintosijat menivät tasan, mutta Painiliiton kärki oli terävämpi viidellä sarjavoitolla. TUL:lle sarjavoitot olympiakarsinnoista toivat Aarno Seppälä, Eino Löppönen ja Taisto Kangasniemi. Karsinnat eivät olleet suurta suomalaisen painin juhlaa. Niitäkin vaivasivat sopuottelut. Protesteja tehtiin puolin ja toisin. Myös tuomaripeli kukoisti. Sarjojen voittajia ei haluttu automaattisesti kisoihin. Arvo Leino oli vuoren varma 27-vuotiaasta Ilmari Ruikasta, vaikka hän ei voittanutkaan sarjaansa. ”Sanottakoon Ruikan painista mitä tahansa, niin olemme vakuuttuneita, että hänen rutiinillaan varmastikin päästäisiin pisimmälle olympiamatolla.”

Unto Hämäläisen ja Unto Räsäsen poisjääntiä karsinnoista ei painijaosto katsonut hyvällä. Heiltä pyydettiin selitystä. Heistä Räsänen oli paininut viimeisten kahden vuoden aikana vähän, koska teollisuuskoulu Helsingissä vei lähes kaiken ajan. Hän valmistui teknikoksi kesän korvilla 1952, jolloin miehen veri alkoi vetää jälleen painimatolle. Räsänen pohti karsintoihin osallistumista mutta jäi lopulta pois.

Painijaosto halusi jättää vastalauseet koskien Painiliiton Paavo Sepposta ja omista Niilo Turkkilaa, Petter Nordlundia ja Väinö Hakkaraista.xvi Lisäkarsintaa tarvittiin 67 ja 79 kilon sarjoissa. TUL:n Väinö Hakkarainen ja Sulo Leppänen sekä Painiliiton Risto Talonen väänsivät 67 kilon olympiapaikasta. Sarjan 79 kg lisäkarsintoihin osallistuivat TUL:n Aarno Seppälä sekä Painiliiton Kauko Yliselä ja Veikko Lahti. Paavo Sepposen protesti aiheutti eriäviä mielipiteitä Painikomiteassa, minkä vuoksi koko joukkueen valinta siirrettiin seuraavaan kokoukseen, jossa Painiliitto vaati protestin hyväksymistä. ”Koska kansainväliset painisäännöt eivät tässä kohden anna täysin selvää vastausta.” TUL:n mielestä protesti oli sääntöjen vastainen. Pentti Päärilä oli voittanut Sepposen karsinnoissa puhtaalla selätyksellä. Kaikki tuomarit näkivät sen yksimielisesti kastumiseksi. Painiliiton puheenjohtajan Arvo Himbergin näkemys ottelun jälkeen erosi TUL:n lehden Arvo Leinon selostuksesta. Himberg selvitti arvostelutuomareista Niemen ja Pitkäsen esittäneen vastalauseen tuomiosta. Päärilän voitto kumoutui Painikomiteassa. Totutusti äänestys päättyi tasan 3–3, mutta Painiliiton kanta voitti, koska Painikomitean puheenjohtajan Arvo Himbergin ääni ratkaisi. Tämän jälkeen Olavi Suvannon jättämään vastalauseen yhtyivät muut TUL:n edustajat. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Sepposen ja Päärilän piti painia uudelleen.xvii

Lisäkarsinnoissa Helsingin Käpylän vanhalla kansakoululla Sulo Leppänen selätti kevyessä sarjassa ensimmäisessä ottelussa Väinö Hakkaraisen mutta hävisi Painiliiton Risto Taloselle. Keskisarjassa Aarno Seppälä kohtasi Veikko Lahden, joka oli sairastellut varsinaisten karsintojen aikoihin. Seppälä otti selvän voiton. Eniten kohua herätti Pentti Päärilän ja Paavo Sepposen uusintaottelu. Päärilä joutui matolle kuusi kiloa vastustajaansa kevyempänä. Tällä kertaa Sepponen painoi Päärilän selälleen.xviii

Näiden lisäkarsintojen jälkeen vapaan olympiaedustajiksi valittiin Painiliitosta sarjaan 52 kiloa Oiva Timonen ja 57 kg:n Tauno Jaskari. Sarjan 62 kg edustajaa nimettäessä jouduttiin jälleen äänestykseen. TUL esitti Ilmari Ruikkaa ja Painiliitto Rauno Mäkistä. Kun Mäkinen tuli valituksi, Olavi Suvanto kirjautti totutusti eriävän mielipiteensä, johon yhtyivät muut TUL:n edustajat. Sarjan 67 kg paikka meni puheenjohtajan äänen ratkaistessa Painiliiton Risto Taloselle. Sarjan 73 kg olympiapaikan sai Painiliiton Santeri Keisala, 87 kg Paavo Sepponen ja yli 87 kg:n TUL:n Taisto Kangasniemi. Toinen TUL:n edustaja olympiakisojen vapaaseen saatiin lisäkarsinnan jälkeen sarjaan 79 kg, johon valittiin Aarno Seppälä. Lopulta TUL:n olympiaedustus vapaassa jäi Taisto Kangasniemen varaan, koska Seppälän jalan murruttua tilalle piti valita Painiliiton Veikko Lahti. Myöhemmin samana vuonna Seppälä ilmoitti lopettavansa jalkavaivansa vuoksi. Päärilä-Sepponen kinastelussa TUL:n Eino Löppönen joutui tyytymään varamiehen rooliin, vaikka olikin voittanut karsinnoissa tämän sarjan.xix Painiliitto tyrmäsi siten täysin TUL:n; ei yksinomaan matolla vaan myös kokouskabineteissa. Valintakiemurat ylsivät vapaassa lähes kr. room. tasolle.

Vapaan valinnoista riideltiin vielä Olympiakomiteassa. TUL:n Olavi Suvanto ja Unto Siivonen halusivat edelleen 62 kilon sarjaan edustajaksi Rauno Mäkisen sijasta Ilmari Ruikan. Mäkinen sai pitää paikkansa äänin 6–2. Mäkinen jäi kisoissa kuudenneksi. Ruikka, ulkomailla tunnettu, arvostettu ja pelätty vauhtikone, ei ainakaan vanhoilla päivillä muistellut katkeruudella jäämistä pois omista kotiolympiakisoista.xx

Painikomitea järjesti olympiapainijoille kahden viikon viimeistelyleirin kesä-heinäkuun vaihteessa. Sinne kutsuttiin viisitoista miestä kumpaankin painimuotoon. Molemmat leirit pidettiin Pajulahdella. Valmentajina toimivat Y. Vähämäki ja TUL:n Sulo Hostila. Kelpo Gröndahl ilmoitti jäävänsä pois leiriltä. Hövelisti Painikomitea lupasi peruselintarvikkeihin liittyen: ”Mikäli leiriläiset tarvitsevat maitoa ja voita enemmän kuin opiston ruokavalioon kuuluu, kustannetaan maito ja voi Painikomitean puolesta.”xxi

Äänestyksen jälkeen olympiakisojen Suomen painijoukkueen johtajaksi valittiin Painiliiton Onni Sirenius. Vastaehdokkaana oli TUL:n Kustaa A. Vuori. Äänet menivät odotetusti tasan 3–3. Painikomitean puheenjohtaja Arvo Himbergin ääni ratkaisi Sireniuksen valinnan. Himberg perusteli ratkaisuaan sillä, että edellisissä olympiakisoissa Lontoossa 1948 joukkueen johtajan paikka oli ollut TUL:lla.xxii Olympiavalintoja leimasi erimielisyys, mikä aiheutti erittäin sekavan valintaprosessin. TUL ja Painiliitto olivat erimielisiä niin kr. room. ja vapaapainin karsintatavasta, valittavista painijoista ja joukkueen johdosta.

klikkaa kuva suuremmaksi


Taisto Kangasniemi ylsi Helsingin olympiakisoissa 1952 kuudenneksi vapaapainin raskaassa sarjassa. Suomen Urheilumuseo.

Kauan odotetut omat olympiakisat alkoivat ja menestystä toivottiin. Vapaassa raskaan sarjan TUL:n Taisto Kangasniemi voitti ensimmäisen ottelunsa iranilaista vastaan. Seuraavalla kierroksella hän sai vastaansa 140-kiloisen tshekin, jonka TUL:n voimapesä selätti. Mitalitie mutkistui tappiolla yhdysvaltalaiselle ja katkesi kokonaan Kangasniemen hävittyä turkkilaiselle. Tulokseksi jäi kuudes sija.xxiii

klikkaa kuva suuremmaksi


Veikko Männikön olympiataival 1952 katkesi hauislihaksen repeämiseen. Suomen Urheilumuseo.

TUL:n kr. room. olympiapainijat aloittivat olympiaurakkansa mainiosti. Veikko Männikkö sarjassa 73 kiloa voitti ottelunsa romanialaista vastaan. Yksi Suomen suurimmista mitalitoivoista oli Kelpo Gröndahl, joka sarjassa alle 87 kiloa selätti luxemburgilaisen. Kolmas TUL:n olympiapainija Arvo Kyllönen kastoi samaten ranskalaisen vastustajansa hartiat sarjassaan 57 kiloa. Seuraavissa otteluissa Männikkö kärsi tappion italialaiselle ja Kyllönen unkarilaiselle. Heistä Männiköltä repesi hauislihas, eikä hän pystynyt enää kisoja jatkamaan. Sen sijaan Gröndahl voitti saksalaisen. Kolmantena painipäivänä häviöllään libanonilaiselle Kyllönen joutui seuraamaan loput ottelut maton reunalta. Kelpo Gröndahl varmisti italialaisen selättämisellä jo mitalin.xxiv

klikkaa kuva suuremmaksi


Arvo Kyllönen ei onnistunut kotikisoissa 1952. Tappio Libanonin Zakria Chihabille vei hänet katsomoon. Suomen Urheilumuseo.

Kelpo Gröndahl ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään mitalin varmistumiseen. Ensin hän raivasi tieltään Lontoon olympiakisojen ruotsalaisen kultamitalimiehen Karl-Erik Nilssonin, jolle hän oli neljä vuotta aiemmin hävinnyt. Helsingissä oli aika maksaa kalavelat. Reposaaren Kunnon mies voitti ottelun samoin numeroin kuin Lontoossa hävisi, niukasti 2–1. Kultamitalista hän paini Neuvostoliiton Shalva Chikladzen kanssa. Kelpo Gröndahl oli parempi tuomariäänin 2–1. Kiikari totesi TUL lehdessä miten kulta tuli, vaikka ”eräillä tahoilla” Gröndahlia ei olisi haluttu edes koko kisoihin.xxv

klikkaa kuva suuremmaksi


Porin Reposaaren satamatyömies väänsi kultamitalin Helsingin olympiakisojen kr. room. painin 87 kilon sarjassa. Loppuottelussa hän kukisti Neuvostoliiton Shalva Chikladzen tuomariäänin 2–1. Suomen Urheilumuseo.

Tämän enempää ei Gröndahlia hehkutettu sosialidemokraattisvetoisessa TUL-lehdessä. Suuremman hehkutuksen esti porilaisen kuuluminen kansandemokraatteihin. Gröndahlin kultaa ei himmennä syksyn 1952 demareiden aikaansaama nöyryytyskään. Suomen Sosialidemokraatti -lehti järjesti lukijoilleen kilpailun. Heidän tuli nimetä olympiavuoden kultamitalisteista suosikkiurheilijansa, josta kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen taitelisi rintakuvan. Arvo Leino kehotti painiväkeä äänestämän Gröndahlia. ”Jotta sitten ’herrat’ uskoisivat ennen kuin on myöhäistä.”xxvi Toisin sanoen Leino pelkäsi TUL:n sosialidemokraattisen johdon hylkäämäksi joutuneen kultamitalimiehen loikkausta porvaripuolelle. Kelpo Gröndahl sai lukijaäänestyksessä eniten ääniä, 1913, mutta Aaltoselle annettiin tehtäväksi tehdä rintakuva toiseksi eniten, 1840 ääntä, saaneesta Veikko Hakulisesta. TUL-lehden mukaan toimikunnan päätöksen ratkaisivat ”runsaat asiantuntijalausunnot”.

Gröndahl ei kuitenkaan ainakaan vakavasti vilkuillut Painiliiton suuntaan. Hän osallistui toisin kuin moni muu TUL:n huippupainija vielä kisojen jälkeen syksyllä oman liittonsa mestaruuskisoihin, eikä tälläkään kertaa löytynyt kunnon vastusta. Loppuvuodesta hän sai ansaittuja tunnustuksia, kun Urheilutoimittajien Liitto valitsi hänet yksimielisesti Suomen parhaaksi painijaksi ja neljänneksi parhaaksi urheilijaksi. Lisäksi häntä ei voitu sivuuttaa TUL:n parasta urheilijaa nimettäessä. Gröndahl voitti 1952 kaiken mahdollisen SM-tasolla ja TUL:n mestaruudet sekä vielä sen olympiakullan. Lopulta myös TUL-lehden joulunumeroon oli saatu Arvo Leinon laaja juttu, jossa korostettiin hänen hionneen olympiakuntonsa satamatyönsä ohessa. Hän oli ennen kisoja päättänyt lopettaa painin, jos voitto tulisi. Kisojen jälkeen Kelpo Gröndahl ei malttanutkaan jättää rakasta lajia.xxvii

klikkaa kuva suuremmaksi


Kelpo Gröndahl kultatuolissa voitettuaan olympiakultaa kotikisoissa 1952. Suomen Urheilumuseo.

TUL:n painijaosto oli mukana olympiapainien järjestelyissä. Jaosto oli ilmoittanut jo syksyllä 1951 antavansa 45 toimitsijaa painikilpailuihin. He toimivat ajanottajina, sihteereinä, tuomareiden järjestäjinä ja etsijöinä, nilkkanauhojen jakajina, sanomalehtisihteereinä, konekirjoittajina, lähetteinä, järjestysmiehinä ja monistajina. Kustaa A. Vuori edusti Suomea Kansainvälisen painiliiton kokouksessa. Matti Haajanen toimi joukkueen huoltajana ja Sulo Hostila valmentajana. Erotuomarina oikeutta jakoi Kaarlo Pitkänen. Järjestelyt menivät hyvin ainakin omien kehujen perusteella. Painikomitean ja Painiliiton puheenjohtaja Arvo Himbergin mielestä Helsingin olympiapainit olivat järjestelyiltään parhaat siihenastisista.xxviii

<<< Omia tuomareita puolustetaan ja koulutetaan | Riidat Painiliiton kanssa ja TUL:n hajaannus hidastavat painin kehitystyötä (vuodet 1953–1979) >>>

Viitteet: