Koulutusta ja valmennusta

Mainio menestys oli mahdollista suunnitelmallisella koulutuksella ja valmennuksella, joihin sotien jälkeen kohdistui TUL:n historian kirjoittaneen Seppo Hentilän mukaan suuremmat vaatimukset kuin mihinkään muuhun järjestökoneiston osaan kilpaurheilun korostamistavoitteiden vuoksi. Leirejä järjestettiin painijoiden lisäksi myös piireissä toimiville ohjaajille ja tuomareille. Painin yksi voimanpesä oli Voikkaa, jossa pidettiin 17.–29.9.1945 piiriohjaaja- ja tuomarikurssit. Molemmille kursseille osallistui yhdeksäntoista painimiestä eri puolelta Suomea. Kursseja oli helppo toteuttaa. Asiantuntijoita löytyi omista joukoista. Kurssien yleisohjaajana toimi Toivo Määttä sekä teknillisinä ohjaajina Vilho Suikkanen, Arvo Leino ja Urho Hilamo. Luentoja pitivät Paul Koponen, Keijo Mäkelä, Veikko Peuhkuri ja Kustaa A. Vuori. Lisäksi tohtori Yrjövuori esitelmöi ensiavusta ja terveydenhuollosta. Kurssipaikkana oli Kymi yhtiön Kerhola, jossa pidettiin painiharjoitukset ja luennot. Aamulla voimisteltiin Voikkaan Viestin talolla. Ruokailut järjestettiin Osuuskaupan ravintolassa. Päivä alkoi aamulla kello seitsemän ja päättyi illalla viimeistään kello kymmenen. Yleisohjaaja Määttä oli tyytyväinen: ”Kurssit onnistuivat erinomaisesti ja olivat kohdaltaan todistus siitä valtavasta innostuksesta, jota liitossamme tunnetaan painia kohtaan.”i

Voikkaan piiriohjaajakurssit vuonna 1945

Etelä-Saimaa	Emil Suikkanen
Etelä-Savo	Reino Pasanen
Helsinki	Toivo Gerdt, Toivo Natunen
Häme	Torsti Jung
Karjala	Veikko Koljonen
Keski-Suomi	Urho Rantanen
Kuopio	Toivo Holopainen, Tauno Niskanen
Kymenlaakso	Vilho Lempinen, Erkki Rundberg
Lahti	Viljo Saari
Länsi-Uusimaa	Eino Haapanen
Oulu- ja Perä-Pohjola	Kauno Etelä ja Hugo Tirkkonen
Pohjanmaa	Veikko Kallislahti
Satakunta	Kalle Westergård
Tampere	Kauko Muuriaisniemi
Varsinais-Suomi	Toivo Helin

 

Painijaosto käytti voimavarojaan piiriohjaajien lisäksi seurojen valmentajien kouluttamiseen. Pajulahdessa pidettiin syyskuussa 1948 seuraohjaajakurssit, joihin liiton apurahalla valittiin: Alpo Honka Saloisten Salama, Rainer Varalahti Karkkilan Sisu, Sulo Hourula Ykspihlajan Reima, Y. Väli-Heikkilä Vimpelin Isku, Sven Hansen Kotkan Voima-Veikot, Aaro Nieminen Popinniemen Ponnistus, Erkki Lehtonen Jämsänkosken Jyry, Väinö Luukkonen Suonenjoen Vauhti, M. Luvivuori Vaasan Toverit, Eino Kauppila Voikkaan Viesti ja Martti Turunen Kylänlahden Kiisto. Leirin ohjaajana toimi Veikko Tarvainen.ii

Painijoiden harjoittelussa leirien merkitys muulloinkin kuin ennen arvokisoja nähtiin tärkeäksi. Koska varoja leiritykseen oli sotien jälkeisinä vuosina vähän, TUL ja Painiliitto ajautuivat herkästi tukkanuottasille. Painijaoston puheenjohtaja ja yhteistoimintavaliokunnan jäsen Kustaa A. Vuori selvitti helmikuussa 1945 erimielisyyksiä, joita oli syntynyt valmennusleirivalinnoista valiokunnan painiliittolaisen sihteerin J. Vallikarin kanssa. Painiliitto oli lähettänyt Vuoren mukaan harjoitusleirille yhden miehen liikaa.iii

Uusia valmennussuunnitelmia laadittiin välittömästi hävityn liitto-ottelun jälkeen kesällä 1946. Painijaoston jäsen Urho Hilamo esitteli kaksi vaihtoehtoa. Valmentaja kiertäisi paikkakuntia perinteiseen tapaan tai keskityttäisiin terävimpään kärkeen järjestämällä 20 edustuspainijalle leiri. Koska varoja oli vähän, leirille osallistuvat tienaisivat osan kuluista hakkaamalla päivittäin neljästä kuuteen tuntia halkoja. Muitakin ansiomahdollisuuksia Hilamo pohti: ”Koska painijoissamme on useita hyviä metsästäjiä, niin heidän saalistaan saataisiin varmaan hyvä lisä jo ennakolta luvattuun mainioon ruokavalioon. Tämä seikka, ruoka, tulisikin juuri terveellisen ulkoilmatyön ohella tärkeimmäksi miestemme kunnon kohentajaksi.” Leiripaikaksi Hilamo oli kaavaillut Suonenjoen työväentaloa ja sen vieressä sijaitsevaa majataloa. Kaiken lisäksi Suonenjoen Vauhdilla oli tarjota uudet painimatot. Valmennussuunnitelmaa jaostolle esittelevä Urho Hilamo korosti leirin järjestämisen tärkeyttä: ”Kun tarkoitus on, että TUL:n paini pääsee SPL:n niskan päälle, joka varmaan on yhtenä päämääränä yhteisessä tavoitteessamme TUL johtavaksi Suomen urheilussa.”iv

Hilamon kaavailujen realistisuutta testattiin pyytämällä painijoilta suostumus. Sulo Hostila, Veikko Männikkö, Alvar Vihersalo, Viljo Heiskanen, Veikko Markkanen ja Olli Valkonen (Helsingin Visa) olivat ensimmäisten joukossa valmiit lähtemään yhdistetylle työ- ja harjoitusleirille Suonenjoelle. Kielteisen vastauksen antoi aluksi vain yksi painija. Koska ”kuntoutumisleirille” oli lopulta ilmoittautunut viisitoista miestä, se järjestettiin lokakuussa 1946 kolmiviikkoisena. Suonenjokelaiset kehuivat sen onnistuneen erinomaisesti. Painijat hääräsivät metsässä aamupäivät ja harjoittelivat ahkerasti muun ajan. Tuloksena oli 300 mottia halkoja, voimien kasvaminen ja painitaidon kehittyminen. Kulut nousivat metsätöistä huolimatta noin 100 000 markkaan.v

klikkaa kuva suuremmaksi


TUL:n painivalmentaja jatkoi 1920-luvulla käyttöön otettua tapaa kiertää seuroissa. Painijoiden ohjaamisen lisäksi raportoitiin myös harjoitusolosuhteista. Nokialla painitilat olivat kohtuullisen hyvät. TUL-lehden valokuvat/Suomen Urheilumuseo.

Painijaosto painotti koko TUL:n tavoin valmennuksen tärkeyttä. Ongelmana olivat vähäiset varat, joilla ei kyetty palkkaamaan vakinaisia valmentajia. Painissa ohjaajana toimi heti sodan jälkeen muutaman kuukauden ajan Keijo Mäkelä.vi Jaosto ehdotti liittotoimikunnalle marraskuussa 1945 uuden valmentajan palkkaamista. Liiton herrat olivat myötämielisiä. Tehtävään otettiin neljäksi kuukaudeksi Vilho Suikkanen, jolle maksettiin palkkaa 48 000 ja päivärahaa 20 000 markkaa (yht. nykyrahassa n. 7 000 €). Uusi valmentaja kääri hihat ja ryhtyi töihin. Keväällä 1946 Suikkasen kehuttiin onnistuneen työssään. Haittana olivat olleet useat seurat, jotka tiedottivat huonosti koulutuksista. Suikkanen puolestaan kiitteli piirivalmentajista Toivo Heliniä Salosta ja Kalle Westergårdia Porista. Suikkasen mukaan painitaso kohentuisi, jos löydettäisiin lisää vastaavanlaisia innokkaita painimiehiä. Myös aiempaa paremmat salit ja pukuhuonetilat peseytymispaikkoineen olivat perusedellytyksiä lajin kehittämiselle.vii

TUL:n painivalmentaja paikka oli määräaikainen. Työlle haettiin jatkajaa syksyllä 1946. Suikkanen halusi jatkaa pestissään. Kilpailijakseen hän sai kovan ehdokkaan, Aarne Reinin, joka valittiin, vaikka hänen palkkavaatimuksensa oli 14 000 markkaa suurempi kuin edellisvuonna valmentajan toimineen ja työstään kehutun Suikkasen. Sopimus oli voimassa marraskuun alusta 1946 puoli vuotta ja uudelleen syyskuun alusta 1947. Reini hyväksyttiin takaisin työväen urheiluun. Vaasan Kiistoa edustanut putkityömies Reini paini Wienin työläisolympiakisoissa 1931 hopeaa. Seuraavana vuonna hän loikkasi Helsigin Kisa-Veikkoihin ja voitti heti Suomen mestaruuden. Reini valittiin Los Angelesin olympiakisoihin, mutta mitaleille, toiseksi, hän ylsi Berliinissä 1936. Valmennuskokemusta Reini oli kerännyt toimiessaan aiemmin valmentajana Painiliitossa ja sota-aikana armeijan treenarina.

Reini lähti edellisten valmentajien tavoin seurakierrokselle. Olosuhteet painisaleilla eivät olleet juurikaan kohentuneet 1920-luvulta. Hän moitti erityisesti Kuopiota, jossa miehet harjoittelivat vanhassa makasiinissa talvisin villapaidat päällä. Peseytymistä saati juomista ei voinut ajatella, sillä paikan vesijohdot olivat jäässä. Saksalaisten hävityksen kokeneella Rovaniemellä painijoilla oli ollut käytössä parakki, joka oli kuitenkin menetetty muuhun käyttöön. Reini epäili heidän joutuvan harjoittelemaan hankipainia. Sen sijaan Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa harjoitusolosuhteet olivat huomattavasti muuta Suomea paremmat.

Reini osasi työnsä, mutta hän sai jo sen alussa vastaansa arvosteluryöpyn juopottelunsa takia. Vaajakosken Kuohu valitti ensimmäisenä joulukuussa 1946. Painijaosto halusi valmentajansa käyttäytyvän asiallisesti ja olevan raitis: ”Annettiin jaoston puolesta hänelle varoitus alkoholin käytöstä tilaisuuksissa, joissa hänen olisi pitänyt esiintyä liiton työntekijänä.” Huomautuksen jälkeen Reini sai jatkaa työtään, mutta kupin kallistelua väärissä paikoissa hän ei kyennyt lopettamaan. TUL:n liittotoimikunta halusi 1949 korvata juopottelevan Reinin vapaapainijoita ohjanneella vuoden 1920 Antwerpenin kisojen olympiavoittaja Eino Leinolla. Reinin pätevyys painoi jaostossa enemmän kuin hänen ryyppäämisensä. Häntä esitettiin edelleen kr. room. painin valmentajaksi. Leino jatkaisi edelleen kinttupainijoiden kanssa. Liittotoimikunta hyväksyi Leinon, mutta palautti Reinin valinnan jaostolle ”lähinnä Reinin elämäntapojen johdosta valmennusmatkoilla”. Lopulta Reinin palkkauksesta luovuttiin, koska hän vaati enemmän mitä TUL oli valmis maksamaan. Myös Reinin loppusopimus sanottiin irti. Lukuisista varoituksista huolimatta hän oli ollut jälleen juovuksissa työaikana. Reinin tilalle nimettiin Popinniemen Ponnistuksen moninkertainen TUL:n mestari Sulo Hostila.viii TUL:n yksi vapaan parhaista taitajista Ilmari Ruikka arvioi myöhemmin, ettei Eino Leinon neuvot olleet kovin ihmeellisiä esimerkiksi Pajulahden leireillä. Jotakin jäi ohjauksesta mieleen, mutta opetus oli aika yksitoikkoista. Sen sijaan Reini oli tehokas valmentaja. Ammattitaitoa löytyi myös Reinin seuraajalta Sulo Hostilalta aina ravintokysymyksistä alkaen.ix

Hyvää valmennusta tarvittiin, sillä tavoite oli asetettu ensimmäisiin yhteisiin olympialaisiin porvaripuolen kanssa. Määrätietoinen ja suunnitelmallinen valmistautuminen Lontoon kisoihin alkoi heti alkuvuodesta 1947. Ensimmäinen valmennusleiri pidettiin tammikuussa Voikkaalla. Jaosto esitti, että molemmat liitot vastaavat itsenäisesti painijoidensa alkuvalmisteluista. TUL:n painijoita, nelisenkymmentä, kokoontui heinäkuussa toiselle harjoitusleirilleen Varkauteen.x

TUL ja Painiliitto sopivat kesäkuussa 1947, että olympiakisoihin yritetään saada täydet kuusitoista painijaa sekä lisäksi tuomarit, valmentajat ja hierojat. Valmennettavia oli yhteensä 128. Heihin oli tarkoitus käyttää 3,6 miljoonaa markkaa (nyk. n. 180 000 €). Rahasummalla järjestettäisiin kahdeksan leiriä, hierontaa, varusteita ja valmentajien palkat. Esteeksi tuli molempien liittojen halu järjestää olympiavalmennus erikseen. Olympiakomitea myönsi sitä varten ”alkumäärärahana” vain 600 000 markkaa, joka jaettiin tasan liittojen kesken.xi

Paul Koponen ja Urho Hillamo laativat kesäkuussa 1947 tarkan olympiavalmennussuunnitelman, jonka avulla tähdättiin vuosien 1948 ja 1952 olympialaisiin. Jaosto hyväksyi sen yksimielisesti. TUL:n painijoille haluttiin ”leijonanosaa” joukkueesta, koska he olivat olleet selvästi parempia kuin Painiliiton kilpakumppanit vuoden 1946 SM-paineissa ja maaottelussa Ruotsia vastaan. Koponen ja Hillamo esittivät Veikko Tarvaisen palkkaamista valmentajaksi lähinnä Pajulahden kursseja ja leirejä varten. Myös vapaapaini oli otettava mukaan, koska muutoin Painiliitto ei puolittaisi olympiavalmennuksen määrärahoja. Alkuvaiheessa omia olympiavalmennettavia oli 53 painijaa. Marraskuun SM-kisojen jälkeen ryhmää tiivistettiin. Kokonaiskustannukset nousivat 490 000 markkaan. Koska käytössä oli vain 300 000 markkaa Olympiakomitean myöntämiä varoja, ensimmäisenä luovuttiin kutsuleireistä ja vähennettiin hierontaan pääsevien painijoiden määrää.xii

Vastoin aiempia kaavailuja Painikomitea päätyi syksyllä 1947 yhteisen olympiavalmennuksen aloittamiseen SM-painien jälkeen. Alustavasti yhteiselle leirille tulisi sarjojen neljä parasta. Painijaosto piti ensiarvoisen tärkeänä oman leirin järjestämistä ennen kr. room. SM-kilpailuja. Leiri pidettiin marraskuun alussa Pajulahdessa, jossa väänsi 32 miestä. Tälläkin valmennusleirillä paiskittiin rehellistä fyysistä työtä matolla väännön lisäksi. Miesten kuntoa ja terveyttä valvoi lääkäri. Kolmetoista vapaan painijaa koottiin jälleen kerran Voikkaalle.xiii TUL:n eri urheilulajeista vuosina 1944–1949 kaikista eniten kilpaurheilijoiden valmennusleirejä järjestettiin painissa ja yleisurheilussa, jotka olivat TUL:n huippu-urheilun painopistealueita.xiv

Ensimmäinen yhteinen vapaan olympiavalmennusleiri pidettiin joulukuussa 1947 Vierumäellä. TUL vastasi valmennuksesta, kun valmentajana toimi Eino Leino apulaisenaan Veikko Tarvainen.xv

Seuraavan järjestämistä haittasi erimielisyys leirille kutsuttavista. Sekä Vuori että Himberg vastustivat tehtyjä valintoja. Riitelyn jälkeen koitti sopu. Leirin aikana painijoille korvattiin päivärahoilla heidän ansiomenetyksensä.xvi Järjestelyt olivat tavanomaisia vaikkakin aikakauden amatöörisääntöjen vastaisia. Säännöt kielsivät ansiomenetysten korvaamiseen.

klikkaa kuva suuremmaksi


Vanhemmat painijat ohjasivat nuorempia. Varkauden Tarmon jälkikasvu oli taattu vuonna 1947 runsaalla poikajoukolla. TUL-lehden valokuva/Suomen Urheilumuseo.

Lontoon olympiakisojen lähestyessä tahti kiristyi. Painin olympiakarsintoihin osallistuville TUL:n 22:lle kr. room. painijalle järjestettiin maaliskuussa viiden päivän neuvottelupäivät ja kuntoutumisleiri Pajulahdessa. Kahdeksan vapaan taitajaa sai tyytyä kahteen päivään. Painijaosto tarvitsi liitolta 30 000 markkaa, kun Olympiakomitean myöntämistä valmennusvaroista oli käyttämättä runsaat 100 000 markkaa. Molemmat leirit olivat jälleen osin työleirejä, kun osallistujat kunnostivat Pajulahtea neljä tuntia päivässä.xvii Hulppeat olot harjoitteluun saatiin, kun Veikkauksen johtaja, TUL:n puheenjohtaja Olavi Suvanto, ilmoitti kesäkuussa 1948, että viimeistelyleiri Lontoon olympiakisoihin voitiin järjestää Veikkaustoimiston maatilalla. Samassa yhteydessä Painikomitea myönsi TUL:lle ja Painiliitolle valmennusmäärärahoina kummallekin 200 000 markkaa. Näiden valmistelujen ansiosta painijat harjoittelivat Veikkauksen Espoon Nupurin tilalla viikon heinäkuun alussa.xviii

<<< Vilkkaat yhteydet Ruotsiin | Omia tuomareita puolustetaan ja koulutetaan >>>

Viitteet: