TUL:n painin menestyksen perusta

Loppuluku

Paini oli 1930–1950-luvun työläiselle kaupungissa ja maalla tärkeä liikuntamuoto. Painimatolla oli mahdollista käyttää sitä fyysistä voimaa, jota oli kertynyt raskaissa tehdastöissä asutuskeskuksissa ja maaseudun pelto- ja metsätöissä. TUL:n painille oli aina 1950-luvulle saakka ominaista avoin, reilu ottelutapa. Porvaripainijat olivat oppineet arvokisapainin, mikä oli TUL:n painijoille pitkään kauhistus. Menestystä tuli puskevalla ja suljetulla painityylillä.

TUL:n painijoilla meni pitkään ennen kuin he halusivat omaksua tällaisen tavan. He suosivat värikkäitä heittoja. Selätys oli pitkään ainoa oikea tapa voittaa ottelu. Pistevoitto ei ollut mitään. TUL:n haastaessa niin kotimaassa kuin ulkomaiden arvokisoissa Painiliiton oli kansainvälinen tyyli opittava. Kuitenkin vielä Helsingin olympiakisoissa Kelpo Gröndahl ylsi pitkälle, aina olympiakultaan saakka, räiskyvällä painityylillään. TUL:n paini kohosi jo 1940-luvun lopulla Painiliittoa paremmaksi kr. room. painitavan SM-kisamenestyksen perusteella. TUL otti kilpailuohjelmaan myös vapaapainin, mikä tuotti muutamassa vuodessa arvokisamenestystä.

TUL menestys oli perustettu pitävälle pohjalle. Siihen kuului asiantunteva valmennus leirityksineen. 1950-luvulta lähtien tiiviit yhteydet Neuvostoliittoon kehittivät TUL:n painia urheilija- ja valmentajavaihdon ansiosta. Laaja kansainvälinen toiminta toi lisäintoa harjoitteluun. Ulkomaanmatkat olivat niin maaseudun kuin myös kaupunkien miehille vielä poikkeuksellisen suuria, uusia kokemuksia. Vastavierailut Suomeen toivat samaten mahdollisuuden edelleen kehittyä painijana. Menestys pohjautui laajoihin massoihin, joista osattiin jalostaa huippuja. Paini sopi erinomaisesti työläisurheilijapojille. Uusia painikykyjä nousi esille eri puolilta Suomea. Paini oli yksi TUL:n laajimmin levinnyt urheilumuoto yhdessä yleisurheilun kanssa. Seuratoiminta oli vahvaa, minne tahansa Suomea ahkera TUL:n painivalmentaja päätyikin. Tyypillisesti painille, yksi hyvä ja menestyvä painija poiki harjoitustoverin kautta nuoren, uuden kyvyn, joka sitten alkoi haastaa vanhenevaa tekijää. Sivuun jäävistä huippupainijoista tuli erinomaisia ohjaajia.

Juuri TUL:n painimiesten menestyminen aikaansai sen, että painissa liittoriidat olivat erityisen kovat. TUL:n miesten voittaessa kahdeksasta Suomen mestaruudesta kuusi Painiliiton täytyi eri tavalla venkuloida, että se sai edes muutaman miehen arvokisoihin. SM-kisoista ja arvokisakatsastuksista tuli kovan kilpailun takia yhtä tuomari- ja sopupeliä. Siihen syyllistyivät molemmat. TUL:n painija oli valmis häviämään vaikka Suomen mestaruuden, jos tappiolla oman liiton toverille saatiin Painiliiton miehet pudotettua pois mitaleilta. Ja sama päti toisin päin. Varsinainen tuomari- ja sopupelien kierre valtasi SM-kisat ja karsinnat ennen omia Helsingin olympiakisoja. Siinä keskinäinen rakentava yhteistyö ja olympiarauha olivat kaukana, kun molemmat halusivat mahdollisimman monta painijaa kisoihin. Mistään ei päästy yksimielisyyteen. Ei kisoihin nimettävistä painijoista, valmentajista, huoltajista eikä johtajista.

Sama epäurheilijamainen peli jatkui 1950-luvulla. Heti Helsingin kisojen jälkeen se vähäinenkin yhteisyö alkoi kangerrella. Jo vuoden 1953 arvokisavalinnat olivat yhtä kokousmyllyä ja riitoja täynnä. Molempien painijoita kehittäneet yhteisleirit olivat mahdottomuus. Yhteistyö kuopattiin 1955. TUL ei päässyt SM- ja arvokisoihin seitsemään vuoteen lukuun ottamatta vuoden 1956 Melbournen olympiakisoja. Painiliitto vastasi ainoana järjestöjä suhteista Kansainväliseen painiliittoon. Ilman yhteisyötä TUL:n painijat eivät päässeet arvokisoihin. Se oli suuri tappio Suomen painille. Yllättävän harvat TUL:n painijat loikkasivat Painiliiton puolelle. Osa, lähinnä kansandemokraatit, kieltäytyivät liittymästä Painiliittoon edes väliaikaisesti arvokisojen ajaksi päästäkseen painimaan Euroopan ja maailman huippuja vastaan.

Aktiivityöläispainijoista vain harvaa kiinnosti osallistua poliittisiin keskusteluihin. Urheilu oli heille ja myös valmentajille sekä painijohtajille ensimmäisellä sijalla. SDP ja kommunistien väliset riidat sekä SDP:n sisäinen hajaannus näkyivät vain vähän painimaton liepeillä. Muutamat painijat sentään innostuivat TUL:n harjoitusleireillä väittelemään painipäivän päätteeksi niin tosissaan, että painitrikoiden lisäksi he olisivat tarvinneet kinaustrikoot. Politiikan puhuminen sosialidemokraattien ja kansandemokraattien kesken ei kuitenkaan rikkonut heidän välejään. SDP:n sisäisestä hajaannuksesta ja TUK:n perustamisesta paini selvisi kohtuullisin vähin vaurioin. TUK oli parempi vapaapainissa, mutta kr. room. paini oli lähes täysin TUL:n painijoiden hallussa. Keskeinen syy TUL:n painin vahvuuden säilymiselle oli sen jaoston puheenjohtajan Erkki Puustisen linjakas toiminta. Hän pysyi koko hajaannuksen ajan tiukasti sosialidemokraattina ja saavutti kohtuullisen laajaa arvostusta, mistä osoituksena pitkä jakso TUL:n varapuheenjohtajistossa.

1960-luvun maaltamuutto kaupunkeihin ja Ruotsiin sekä ihmisen fyysisen voimankäytön vähentyminen työelämässä koneellistumisen myötä olivat uusia haasteita, joita ei kylläkään TUL:n painin johdossa konkreettisesti ymmärretty. TUL menetti 1940-luvun lopulla hankkimansa etulyöntiaseman. Arvokisoista mitaleita toi enää yksi painija, joka oli sitäkin parempi: Haukiputaan Heiton Eero Tapio, joka oli Suomen paras painija vuosina 1964–1969 Tokion ja Meksikon olympiaedustuksillaan sekä kuudella arvokisamitalillaan. Hän jopa nousi päävalmentajaksi 1969. Jakso jäi alle vuoden mittaiseksi. Syynä olivat osin katkerat riidat omien, TUL:n painijaoston, sen valmentajan ja myös oman seuran Haukiputaan Heiton kanssa.

Eero Tapion mitaliputken jälkeen alkoi TUL:n painissa pitkä kuiva kausi. 1970-luvulla yksikään sen painijoista ei yltänyt miesten sarjoissa olympia, MM- tai EM-kisoissa mitaleille. Pilkahdus paremmasta nähtiin kuitenkin jo 1970-luvun alussa. 11-vuotiaasta lähtien nuorukainen alkoi näyttää jo painijan elkeitä. Muhoksen Voiton Tapio Sipilästä alkoi kasvaa todellinen mitalitoive TUL:n painille. 1970-luvun jälkipuoliskolla TUL:n paini pääsi jo haastamaan tasapäisesti Painiliiton Suomen mestaruusmitaleista. 1960-luvun lopulla parannettu junioritoiminta alkoi kantaa hedelmää.

Tämä TUL:n historia päättyy vuoteen 1979, jolloin TUL ja TUK yhtyivät. Ratkaisu vahvensi myös työläispainia. Tapio Sipilä ja monet muut menestyneet TUL:n painijat takaavat sen, että TUL:n painin historiaa on tulevina vuosina syytä selvittää eteenpäin. TUL:n paini oli edelleen 1980-luvulla merkittävä osa suomalaista urheilua niin kansallisesti kuin myös kansainvälisesti.

<<< ”Hyvä tuomari parempi kuin laki” |