Luzernissa 1920 perustetun Sosialistisen internationaalin ulkopuolelle jäi Neuvosto-Venäjä, jota ei ollut kutsuttu edes paikalle kansainvälisen työväenliikkeen suuntaerimielisyyksien vuoksi. Kommunistit perustivat Moskovassa kesällä 1921 oman kansainvälisen urheilujärjestönsä, Punaisen urheiluinternationaalin (PUI:n). [74] LUI:n ja PUI:n välien kiristyminen 1920-luvun puolivälistä lähtien heijastui TUL:n ja Neuvostoliiton suhteisiin. TUL:n johto alkoi suhtautua entistä kriittisemmin kommunistien kansainväliseen urheilujärjestöön, kun sosialidemokraatit ottivat  TUL:ssa vallan neljännessä liittokokouksessa 1927. Seppo Hentilä huomauttaa, että TUL:n neuvostosuhteiden varsinaiseksi koetinkiveksi tuli vuoden 1928 Spartakiadit, PUI:n työläisolympialaiset. TUL:n neljäs liittokokous ajautui yllättäen äänestykseen osallistumisesta Spartakiadeihin. Sosialidemokraattien hämmästykseksi kisoihin haluttiin mennä äänin 148–111. Hentilän mukaan kenttäväen vähäinen tiedottaminen oli aiheuttanut sen, että kaikille sosialidemokraateille Spartakiadien kommunistinen luonne ei ollut selvillä. Joka tapauksessa sosialidemokraatitkaan eivät olleet halukkaita laittamaan poikki urheilusuhteita Neuvostoliiton ja PUI:n kanssa.

Omien päätösten yläpuolelle nousi Luzernin internationaalin Helsingissä kesällä 1927 pidetyn kongressin ratkaisu. Alustavasti oli kaavailtu, että kukin maa saisi itsenäisesti päättää osallistumisestaan, mutta valiokunta muutti ehdotusta. Vuoden 1928 Spartakiadit leimattiin kommunistiseksi puoluetoiminnaksi. Siihen LUI:n liittojen ei sallittu osallistua. TUL anoi useita kertoja turhaan erivapautta oman sisäisen tilanteensa ja hyvien naapurisuhteiden vuoksi. Taustalla oli myös tieto siitä, että vain venäläiset ja norjalaiset työläisurheilijat kykenivät tarjoamaan TUL:n parhaissa lajeissa liiton etevimmille urheilijoille tasaväkisimmän vastuksen. Kun Leipzigissä pidetyssä LUI:n toimiston kokouksessa TUL:n puheenjohtaja Väinö Mikkola ei aneluistaan huolimatta saanut lupaa, liittotoimikunta joutui kieltämään TUL:n osallistumisen sekä Oslon talvi- että Moskovan kesäspartakiadeihin. Liittotoimikunnan esityksestä liittoneuvosto päätti vielä tiukan 9–8 äänestyksen jälkeen, etteivät seurat ja liiton yksityiset jäsenetkään saa osallistua Spartakiadeihin. Kommunistien hallussa olleessa Työväen Urheilulehdessä vaadittiin toukokuussa 1928 liittoäänestystä osallistumisesta. [75] TUL jakaantui päätöksen vuoksi kahteen leiriin.

Työväen Urheilulehden mukaan TUL:n ”onneton” Spartakiadipäätös herätti aktiiviurheilijoissa suuttumusta. Sitä luonnehdittiin työläisurheilun periaatteiden vastaiseksi. Neuvostoliiton ja Latvian urheilijoihin tuli olla yhteydessä, vaikka maiden urheiluliitot kuuluivatkin eri kansainvälisiin urheilujärjestöihin. Aktiiviurheilijoista painijat T. J. Vaclin, S. Koivunen, Matti Saarikoski, Erkki Pesonen, P. Koskinen, E. Kokkinen, Taavi Kokko ja T. Liljeqvist kannattivat kaikki Spartakiadeihin osallistumista. [76]

TUL:n liittotoimikunta uhkasi erottaa Moskovan Spartakiadeihin osallistuvat urheilijat. Työväen Urheilulehti piti päätöstä sääntöjen vastaisena. Sen mukaan liittotoimikunnalla ei ollut oikeutta erottaa ketään. Lehti piti toimikunnan päätöstä räikeästi poliittisena. Lehden mielestä Spartakiadeja vastustavat tukivat porvareiden olympiakisoja. Heidän tavoitteenaan oli yhdistää TUL ja SVUL yhteen. Kommunistien hallussa olleessa Työväen Urheilulehdessä vakuutettiin, että Spartakiadeja eivät vastustaneet suinkaan kaikki sosialidemokraatit vaan vain hyvin pieni osa heistä, ”poliittinen klikki”. [77]

Vahva painiseura Helsingin Jyry oli alusta saakka Spartakiadiosanoton kannalla. Kommunistit hallitsivat seuraa keväästä 1927 lähtien. Seura lähetti jo kesän 1927 esispartakiadeihin 44-henkisen joukkueen. TUL antoi luvan joukkueen lähettämiseen seuran omalla vastuulla. Painijat voittivat liitto-ottelun Suomi-Neuvostoliitto-Saksa pistein 14-9-7. Painijoista vuoden 1928 Spartakiadeihin haluttiin parhaat miehet puolustamaan suomalaisten työläispainijoiden korkeassa kurssissa olevaa mainetta. Erityiseen spartakiaditoimikuntaan kuului sen puheenjohtajana painija Kaarlo Ponsén. TUL ilmoitti erottavansa kaikki ne urheilijat, jotka lähtevät kisoihin tai yllyttävät muita niihin osallistumaan. Silti kisoihin halusi noin 300 urheilijaa. Painijoukkueeseen pyrki Työväen Urheilulehden mukaan kaikkiaan yli sata painijaa, joista valittiin neljätoista. Ongelmana oli, että suurimmalta osalta kisoihin lähteviltä oli evätty passit. Uudenmaan läänin viranomaiset hyväksyivät 69 passianomusta, Turun ainoastaan viisi, Kuopiossa kaksi ja Viipurin läänissä yhden. Näin lähtijöiden määrä karsiutui 77:ään. Muiden läänien viranomaiset hylkäsivät kaikki anomukset. Näin maaseudun painiedustus jäi paljon toivottua vähäisemmäksi. Painihuipuista pois jäivät Jussi Juhola ja Taavi Kokko. [78]

Spartakiadipaineissa väänsi matolla noin 260 työläisurheilijaa. Yhteensä kisoihin osallistui 650 ulkomaalaista. Painissa menestys oli kohtuullista. Suomalaiset voittivat avausottelunsa. Sarjassa alle 58 kiloa paininut kuopiolainen Eino Turunen aloitti kolmella perättäisellä voitolla. Holopaisen saldo alle 62,5 kg näytti voittoa, ratkaisematonta ja tappiota N-liiton toveri Sokoloville. Onni Viren oli alle 67,5 kg:n sarjassa pistänyt yhden vastustajan selälleen ja voittanut kaksi pisteillä. Kolmeen selälleen menoon oli päättynyt alle 75 kg:n Mikko Nordlingin, alle 82,5 kg:n Verner Salosen ja raskaan sarjan Kaarlo Ponsénin ylivoima. Lopulta Eino Turunen saavutti sarjassaan toisen tilan neljäntoista voiton ja kahden ratkaisemattoman jälkeen. Holopainen jäi kuudenneksi. Onni Viren, Porin Pyrinnön ”voimakas karhunpenikka”, oli kolmas kolmellatoista voitollaan ja neljällä ratkaisemattomalla. Tuliseksi ja älykkääksi painijaksi luonnehdittu Mikko Nordling oli kolmas. Salonen päätyi toiseksi viidentoista voiton ja yhden ratkaisemattoman jälkeen. Raskaan sarja Kaarlo Ponsén voitti oltuaan viisitoista kertaa ylitsepääsemätön este vastustajilleen pistämällä heidät jokaisen ennen täyttä aikaa selälleen. [79]

Kaarlo Ponsén oli Suomen Spartakiadijoukkueen ylijohtaja Moskovassa 1928.
Hän menestyi myös painimatolla vääntäen viisitoista vastustajaansa
peräjälkeen selälleen ennen täyttä aikaa.
Ponsén ja muut spartakiadiosallistujat erotettiin Työväen Urheiluliitosta.
Ponsén otettiin takaisin helsinkiläisten painijoiden useiden vetoomusten jälkeen.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Varsinkin Kaarlo Ponsénille voitto oli mannaa. Hän oli ennen kisoja järjestäytyneen aktiivimiesten Spartakiadikomitean puheenjohtaja ja joukkueen ylijohtaja Moskovassa. Painimestari piti Spartakiadien päättäjäisissä puheen. ”Kaikkien maiden työläisurheilijoiden yhtymisaate on näiden kisojen kautta suuresti voimistunut. Suomen Työväen Urheiluliiton johto on kyllä uhannut eroittaa koko kilpajoukkueemme liitosta. Mutta se ei saa meitä lannistaa.” [80] Kaikki Spartakiadeihin osallistuneet erotettiin Työväen Urheiluliitosta; osa jo ennen kuin he ehtivät lähteä kilpailumatkalle. Syyskuussa ovea näytettiin 80 urheilijalle. Heistä osa siirtyi SVUL:n puolelle. Painijoista loikkasi mm. Mikko Nordling. Painijaosto valitti toukokuussa 1929 työväen urheiluliikkeen eripuraisuutta. Edes liittoneuvoston kokousta ei riitelyn vuoksi voitu kunnolla pitää. Vaikeaan tilanteeseen ajauduttiin, kun TUL:sta erotetut Helsingin Jyryn ja Helsingin Innon jäsenet kuuluivat syksyllä 1929 painijaostoon. Koskinen säilytti asemansa, kun hän siirtyi Jyrystä Ponnistukseen. Jaoston jäsenten Pahlsténin ja Haanpään tilalle valittiin A. Ruhanainen ja Toivo Gerdt. [81]

Erottamiset johtuivat osin myös kansallisista syistä. TUL:n välit ammattiosastojen urheilutoimintaan tulehtuivat 1920-luvun lopulla, koska osastot eivät tunnustaneet TUL:n auktoriteettia pyytämällä liitolta lupia kilpailuihinsa. He järjestivät omia kisojaan täysin itsenäisesti. TUL suhtautui tähän tapaan jyrkästi. Loppukesästä 1929 liitto määräsi Helsingin Jyryn erottamaan kymmenittäin palloilijoita, jotka olivat osallistuneet ammattiosastojen järjestämiin otteluihin ilman liiton lupaa. Jyry kieltäytyi erottamasta ketään. Lisäksi TUL halusi antaa lähtöpassit kaikille niille Jyryn urheilijoille, jotka osallistuivat Berliinin suurkisoihin. Edelleen TUL:n katkaistua urheilusuhteet Eestiin joutuivat siellä kilpailleet urheilijat silmätikuiksi. Jyryn tavoin Helsingin Into kieltäytyi erottamasta jäseniään, jotka olivat rikkoneet liiton määräyksiä. Viimeinen pisara oli Jyryn suuret kansainväliset painikilpailut, joihin osallistui urheilijoita Neuvostoliitosta, Eestistä, Saksasta ja Ruotsista. Painijoita oli maista, joihin TUL oli katkaissut urheilusuhteensa. Kisat onnistuivat loistavasti. Suurpaineissa Kaisaniemessä väännettiin elokuussa 1929 viidellä matolla 246 ottelua. TUL erotti seuran liiton jäsenyydestä todella nopealla aikataululla; kolmipäiväisten painikilpailujen aikana. Lisäksi liitto hankaloitti Oulun Tarmon, Hyvinkään Pontevan, Kotkan Riennon, Maarian Kisatovereiden ja Kuopion Riennon toimintaa puolen vuoden kiellolla koskien kilpailujen järjestämistä. Seuraavien viikkojen aikana erotettiin satoja TUL:n urheilijoita, kun Helsingin Into ja Toive sekä Kuopion Riento heitettiin ulos liitosta. [82] Tämä kaikki oli puoluepoliittista taistelua kommunistien ja sosialidemokraattien välillä.

Helsingin Jyry erotettiin Työväen Urheiluliitosta
elokuussa 1929 Jyryn kolmipäiväisten painikilpailujen aikana.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Erottamisten keskellä Työväen Urheilulehti uutisoi marraskuussa 1929: ”Painijain yhtenäisyysrintama valmis.” Lehden mukaan Jyryn kilpailuihin osallistui Suomen kaikki johtavat painiseurat, 87 painijaa. Vilho Lempinen ja Toivo Gerdt eivät olleet paikalla. Neljän parhaan joukkoon eri sarjoissa ylsi Helsingin Jyryn, Kaarinan Iskun, Lahden Taimin, Lapuan Ponnistuksen, Malmin Veikkojen, Kemin Innon, Enson Pyrinnön ja Kotkan Riennon painijoita, jotka kuuluivat siten Työväen Urheiluliiton vastustajien leiriin. [83]

TUL:n kilpailutoiminta eli Seppo Hentilän mukaan kukoistuskautta 1920-luvun lopulla, vaikka sosialidemokraattien ja kommunistien valtataistelu levisi Työväen Urheiluliittoonkin. Järjestön ykköslajiin painiin ristiriidat iskivät kaikkein selvimmin, vaikka se oli edelleen järjestettyjen kilpailujen määrissä johtava laji. [84]

Joulukuussa 1929 yhteensä 25 erotettua ja sata muuta TUL:n seuraa oli edustettuna neuvottelukokouksessa. Työväen Urheilulehden mukaan he edustivat vajaata 20 000 jäsentä eli ”runsaasti yli puolta” TUL:n jäsenmäärästä. Seppo Hentilän arvioi niiden kattaneen jäsenistöstä lähes puolet, koska osa erotettujen seurojen sosialidemokraateista oli liittynyt uusiin TUL:ään kuuluviin seuroihin. Kokouksessa perustettiin erityinen Työläisurheilun Yhtenäisyyskomitean (TYK) ajamaan erotettuja takaisin liittoon. TUL erotti yhdeksän yhtenäisyyskomiteaan liittynyttä piiriä. [85]

Spartakiadien jälkeen Työväen Urheiluliitosta erotetut perustivat Työläisurheilun Yhtenäisyyskomitean.
Sen painitoimintaa johti Helsingin Jyryn Otto Lasanen (oik.), jolla oli pitkä painiura takanaan.
Hän väänsi jo Tukholman olympialaisissa 1912 pronssia.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

TYK:n painitoimikuntaa johti Jyryn Otto Lasanen. Pääkaupunkiseudulle perustettiin vuoden 1929 lopulla TUL:n kuuluva Työväen Voimailuliitto. Se järjesti helmikuussa 1930 kansainväliset painikilpailut. Osanottajia saatiin lähes yhtä paljon (65) kuin Jyryn järjestämiin paineihin. Sosialidemokraattien johtamassa TUL-lehdessä vakuutettiin, että kommunistit eivät olleet saaneet painirintamaa rikotuksi: ” … on tämä osanottajajoukko suurelta osalta liittomme parhainta painijavaliojoukkoa. Tarkastellessamme jokaista sarjaa erikseen voimme havaita, että liittomme mahtava painijakaarti on kaikista hajoittajain hosumisista huolimatta säilynyt kokolailla ehjänä.” Kansainväliseksi kisat voitiin nimetä kolmen ulkomaalaisen painijan ansiosta. [86] Väinö Lähteinen kuvasi kisoja laajasti TUL-lehdessä. Hän pahoitteli kommunistien hajotustyötä varsinkin pääkaupunkiseudun painissa ja nyrkkeilyssä. Samaan aikaan Voimailuliiton kansainvälisten painikisojen kanssa kommunistit järjestivät oman kv. painikilpailunsa. ”Terrori pääkaupungissa on juuri nyrkkeilyn ja painin alalla suorastaan julkea.” [87]

Seurojen erottamiset näkyivät vuoden 1930 TUL mestaruuspaineissa, joihin osallistui yhteensä vain 55 painijaa. TYK:n mestaruuspaineissa oli mukana runsaat 40 painijaa. Kommunistien hallussa olevassa Työväen Urheilulehdessä iloittiin, miten Pohjois-Suomesta oli tullut kisoihin runsaasti keveimpien sarjojen osallistujia. Pahoitteluun oli aihetta raskaiden sarjojen osalta. Varsinkin Etelä-Suomen painijoita puuttui Turussa käytävistä kisoista. [88]

Suomessa ja Saksassa useita liitosta erotettuja seuroja pyrki takaisin. Kommunistien kilpailutoiminta oli kovin puutteellista. Toisaalta vuoden 1929 aikana  LUI:lla ei ollut Norjassa, Tanskassa ja Ranskassa yhtään voimailijoita. [89] Suomessakin eniten Spartakiadien hajaannuksesta kärsi paini. Sen jaosto vaati useita kertoja jaostojen yhteiskokousta, mutta liittotoimikunta toppuutteli. Painijaosto halusi kuitenkin marraskuussa 1930 edelleen käsiteltäväksi useita ongelmakysymyksiä. Yksityisten henkilöiden hyväksymistä Työväen Urheiluliittoon piti yksinkertaistaa. Liittotoimikunta tehkööt ratkaisut jaostoja kuulematta. Tykkiläisten osallistumista olympialaisiin piti keskustella. Työväen Urheiluliittoa hajottaviin kirjoituksiin äänenkannattajassa tuli puuttua. Painijaosto oli samaten huolestunut TUL:n jäsenten siirtymisestä porvarilliseen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon. Se tiedusteli: ”Mihin toimenpiteisiin liiton johto on ryhtynyt yliloikkauksien estämiseksi.” Liittotoimikunta piti esitettyjä kysymyksiä liittoneuvostolle kuuluvina, eikä siten pitänyt aiheellisena jaostojen yhteiskokouksen järjestämistä. Painijaostosta puheenjohtaja P. Tiihonen ja Severi Koskinen paheksuivat toimikunnan päätöstä. [90]

1920-luvulta 1930-luvun alkuun mennessä porvaripuolelle loikkasi yli 70 entistä TUL:n urheilijaa, jotka saavuttivat leirinvaihtonsa jälkeen olympia- ja maajoukkuepaikkoja. Painijoita heistä oli yhdeksäntoista. Amsterdamin olympiakisoissa 1928 entisiä TUL:n painijoita oli peräti kolmetoista. Heistä Väinö Kokkinen voitti 75 kilon sarjan ja jo Pariisin kisoissa neljä vuotta aiemmin mukana ollut Onni Pellinen saavutti pronssia 82,5 kilon sarjassa. Ennen Los Angelesin olympialaisia 1932 keskusteltiin julkisuudessa TUL:n ja SVUL:n välisestä yhteistoiminnasta. TUL oli huolissaan urheilijoittensa loikkauksista. Syyt loikkauksiin olivat taloudelliset. Useita houkuteltiin tarjoamalla hyviä työpaikkoja.  Los Angelesin olympiakisoissa 1932 Kokkinen voitti toisen perättäisen olympiakultansa. Kajander ja Pellinen painivat hopeaa. Neljä vuotta myöhemmin Berliinissä 1936 viisi seitsemästä painijasta oli entisiä TUL:n miehiä. Mitaleille ylsivät Lauri Koskela (kultaa), Aarne Reini (hopeaa) ja Eino Virtanen (pronssia). [91]

Loikkauksien aiheuttamia menetyksiä paikkasivat uudet tähdet. Seppo Hentilä huomauttaa painopisteen siirtyneen 1930-luvun aikana maaseudulle. Enson Koiton, Vuoksenniskan Vesan ja Tainionkosken Tähden painijat loistivat parrasvaloissa. Työläisolympialaisissa menestyivät Thure Ahlqvist (TT), Matti Haajanen (EK), Veikko Holmberg, Jalmari Kyllönen ja Vilho Suikkanen (VV), Vilho Lempinen Tiutisen Pyrintö, Viljo Märkälä ja Kalle Pitkänen (TT), Kelpo Räikkönen (VV) sekä Turun Tovereiden Eero Lammi ja Kaarlo Tammi. Helsingin vanhasta kaartista menestyivät vielä Tarmon Toivo Gerdt, Iskun Elmer Härmä ja Viljo Lindqvist ja Kotkien Kaarlo Ponsén. [92]

TYK:n painijat olivat ylivoimaisia PUI:n MM-kisoissa talvella 1930 Oslossa, jonne oli matkustanut peräti 70 painijaa. TYK.n painijat ottivat kaikki mestaruudet. Menestys ei pidentänyt TYK:n toimintaa. Sen lopetti lapualaisliikkeen äärioikeistolaisvuodet, joiden aikana, tammikuussa 1930, säädettiin niin sanotut kommunistilait. TYK toimi kesään saakka. Helsingin Jyryn viimeiset kansainväliset painikilpailut järjestettiin kesäkuussa. Johto haastettiin oikeuteen joulukuussa 1930. Oikeuden päätös Jyryn lakkauttamisesta annettiin helmikuussa 1932. Työväen urheiluseuroja lakkautettiin äärioikeistolaisvuosina Seppo Hentilän laskelmien mukaan vähintään 157. Niistä valtaosa oli TUL:n erottamia kommunistijohtoisia seuroja. Lisäksi lakkautettiin neljä TYK:laista ja kolme TUL:n piiriä. Tästä huolimatta TUL:n jäsenmäärä säilyi yli 30 000:na, kun lakkautettujen tilalle perustettiin uusia seuroja. Jyryn painijoista suurin osa siirtyi Helsingin Visaan. Parhaat loikkasivat porvaripuolelle. [93]

Spartakiadihajaannus ei juurikaan enää näkynyt vuoden 1931 TUL:n mestaruuspaineissa, joihin osallistui 81 painijaa. TUL:ssa riemuttiin. Painijat näyttivät oivaa esimerkkiä tärkeällä hetkellä. Valtio oli vähentämässä TUL:n avustuksia. Yhtenä perusteena oli pienten liittojen siihen asti saamat vähäiset avustukset, joita valtion urheilulautakunta opetusministeriön hyväksynnällä halusi kasvattaa. Joka tapauksessa Spartakiadihajaannus ja loikkaukset SVUL:n puolelle laskivat TUL:n painitasoa. Tämä myönnettiin avoimesti syksyllä 1932 TUL-lehdessä. Lisäksi muutamat vanhemmat painijat olivat lopettaneet, eikä tilalle ollut vielä kasvanut uusia. Spartakiadiriidan ykköspukari painija Kaarlo Ponsén oli pyrkinyt takaisin liittoon jo tammikuussa 1931. Hänet hyväksyttiin Helsingin Kotkien jäsenenä kovan eipäs juupas -kiistelyn jälkeen lähes kolmen ja puolen vuoden päästä. Myönteiseen ratkaisuun vaikutti Helsingin parhaiden painijoiden useat vetoomukset vanhan mestaripainijan armahtamisesta. Tilanne alkoi normalisoitua vuoden 1935 aikana. TUL solmi kilpailusopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Suhteet ay-järjestöihin paranivat. Paini oli kuitenkin ehtinyt menettää asemiaan jalkapallolle ja yleisurheilulle. [94]