TUL:n paini parhaaksi Suomessa

Vuodet 1945–1952

Sota-aikana TUL oli ollut mukana lujittamassa kansallista yhtenäisyyttä. Se oli tiennyt tiivistä yhteistoimintaa porvarillisen urheiluliikkeen kanssa. Sota ja ennen kaikkea sen lopputulos muutti sisäpoliittiset voimasuhteet päälaelleen ja vaikutti samalla myös TUL:n yhteistoimintahaluun. Vasemmisto, varsinkin Suomen Kansan Demokraattinen Liike (SKDL), nousi poliittiseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. SKDL:n järjestäydyttyä Suomessa oli kaksi vahvaa työväenliikettä. SKDL:n kannatus nojautui osin työväenliikkeen perinteiseen vasemmistoon, joka oli kannattanut 1930-luvulla sosialidemokraatteja. SKDL:n vaikutusvalta TUL:ssa lisääntyi, kun spartakiadijupakassa 1929–1930 erotettuja henkilöitä ja seuroja hyväksyttiin takaisin. Urheilutoimintaan palasi useita järjestön perustajajäseniä ja menestyneitä urheiluseuroja, joissa myös paini oli ollut merkittävässä asemassa. Tällaisia seuroja olivat esimerkiksi Helsingin Jyry, Lahden Taimi, Kuopion Riento, Kemin Into ja Oulun Tarmo. Merkittävintä oli uusien kannattajien saaminen, kun SKDL:n osastoja perustettiin kylätasolle saakka. Voimistuneella työväenurheilulla oli mahdollisuus nousta haastamaan porvarillista urheiluliikettä, mutta SDP:n ja SKDL:n kykenivät yhteistoimintaan ainoastaan kevääseen 1947 saakka, jolloin alkoi taistelu vallasta valtakunnallisesti ja paikallisesti. Kiivain taistelu päättyi seuraavana vuonna SDP:n voittoon ja valta-asemaan, mikä vahvistui edelleen vuoden 1951 liittokokouksessa.i

klikkaa kuva suuremmaksi


Olavi Suvanto toimi TUL:n puheenjohtajana sodan jälkeen aina vuoteen 1951 saakka. Hän oli avaamassa useita eri painikisoja. Suvanto kuului Painiliiton ja TUL:n painijaoston yhteistoimintavaliokuntaan. TUL-lehden valokuvat/Suomen Urheilumuseo.

TUL:n painissa toimivat jaoston jäsenet, valmentajat ja itse painijat olivat 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa varsin vähän mukana poliittisissa kähinöissä. Jaoston jäsenistä olivat Kustaa A. Vuori ja Paul Koponen kansandemokraatteja. Painijaosto oli kuitenkin TUL:n puheenjohtajan ja SDP:n varapuheenjohtajan Olavi Suvannon näpeissä. Hän oli myös painin yhteistoimintavaliokunnan jäsen. Muutamia oli ehdokkaana vuoden 1948 TUL:n liittokokousvaaleissa, painijoista Veikko Tarvainen ja Kelpo Gröndahl kansandemokraattien, Vilho Lempinen ja Sulo Hostila sosialidemokraattien listoilla. Heistä sanansäilää osuvasti käyttävä Tarvainen tuskaantui liittokokouksessa pelkkiin poliittisiin puheenvuoroihin: ”Kaikesta siitä, mikä ei ole urheilua, on puhuttu kauhean paljon, mutta kun tulee puhe urheilusta, niin siitä puhutaan vain 3 minuuttia.”ii

SKP:n piirisihteerinä toiminut huippupainija Reino Kangasmäki muisteli myöhemmin, miten painileireillä välillä väiteltiin kiivaasti: ”Väittelyporukka kerääntyi aina omaan kämppäänsä ja hiljaisemmat muihin kämppiin. Meidän kämpästä kuului aina valtava melu, kun väiteltiin. Moninkertainen Suomen mestari Räsäsen Unto sanoi, että tässä tulee hiki väitellessä. Pitää ostaa kinaustrikoot. Paikalla oli vasemmistolaisia ja sosialidemokraatteja. Siihen porukkaan kuului Siikin Aarne, Gröndahlin Kelpo, Räsäsen Unto ja Leinosen Unski.” iii Heistä Gröndahl toimi Porissa SKDL:n kaupunginvaltuutettuna vuodesta 1948 lähtien. Kaimo Koponen muistelee Iisalmen Työväen Urheilijoiden keskuudessa kommunistivärväyksen olleen voimakasta 1940-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Erityisesti Mustosen veljeksistä Sulo oli tiukka kommunisti. Silti häntä ja muita äärivasemmalla olleita yleisesti arvostettiin myös sosialidemokraattien puolella, sillä he tekivät seurassa tärkeää työtä urheilun hyväksi.iv

Näistä esimerkeistä huolimatta politiikan painoarvo työläispainijoiden keskuudessa ei noussut mitenkään suureksi. Paini ja siinä menestyminen olivat ensisijaisia tavoitteita. Sodan jälkeen muun työväenurheilun tavoin yhteistyö porvarillisen urheiluliikkeen kanssa muuttui painissa. Sen lopettamista ei pidetty varteenotettavana vaihtoehtona, mutta omaa toimintaa haluttiin vahvistaa ja yhteistoiminnan tuli vastata työläisurheilun todellista voimaa. Painissa nämä pyrkimykset olivat TUL:n eri urheilulajeista ehkä kaikkein voimakkaimpia. Sota-aikana kilpailuja oli pidetty yhteisesti eri paikkakunnilla, koska muutoin niiden järjestäminen olisi ollut hankalaa vaikeiden olosuhteiden vuoksi. Jälkikäteen TUL:n painijaoston jäsenet arvioivat tullilaisten liian herkästi uskoneen, etteivät omat kisat voisi olla taloudellisesti kannattavia. Toisaalta TUL:n rintamalla olleet painijat saivat yhteistoimintakilpailuihin helpommin lomaa kuin liiton omiin. Yhteistyö oli kangerrellut. Painiliiton seurat eivät yleensä jättäneet kilpailuilmoitusta työväenlehtiin. Vastavuoroisuus unohtui. TUL:n painijoita osallistui enemmän Painiliiton järjestämiin kisoihin kuin toisinpäin. Yhteiset kilpailut olivat jarruttaneet TUL:n omaa toimintaa.

Näiden syiden vuoksi TUL:n painijaosto halusi sodan jälkeen rajoittaa yhteistoimintakilpailut koskemaan ainoastaan SM-paineja, maaotteluja ja liitto-otteluja sekä mahdollisesti joitakin yhteisiä sarjakilpailuja kuten esimerkiksi kaupunkien väliset. Näistä TUL:ssa painotettiin syksyllä 1944 liitto-ottelun suurta merkitystä: ”Ottelun voitto on meille tärkeä juuri sen takia, että siinä paraiten tulisi esille se seikka, olemmeko johtava painiliitto vai ei. Ja jokainen teistä varmasti myöntää, että jos pystymme ottelun voittamaan, on sillä arvaamattoman suuri arvo – ei yksin kunniassa – vaan ennen kaikkia siinä, että se antaisi liittomme painille valtaisan sysäyksen eteenpäin, ja vahvistaisi itseluottamustamme, jota meiltä useimmiten on puuttunut ollessamme paremmuuskilvassa naapurimme kanssa.”v

Näin paini alkoi toteuttaa liiton 1930-luvulla asettamaa tavoitetta olla kilpaurheilussa parempi kuin porvarit. Sama pyrkimys oli esillä vuoden 1941 periaateohjelmassa ”Mihin TUL pyrkii?”. Ohjelman urheilulinja jakautui kilpa-, harrastus- ja propagandaurheiluun. Kilpaurheilussa erotettiin ”tavallinen kilpaurheilu” ja ”tulos- ja ennätysurheilu” eli huippu-urheilu. TUL:n oli SVUL:n tavoin suosittava huippu-urheilua sen vahvan julkisuus- ja esikuva-arvon vuoksi. Myös taloudelliset tekijät pakottivat pitämään huippu-urheilun ohjelmassa. Menestys toi yhden syyn lisää vaatia yhtä suurta siivua valtionavuista kuin porvarillinen urheiluliike. Työväen urheiluliikkeessä korostettiin huippu-urheilun perustuvan reilun pelin sääntöihin. Pyrkimys olla porvareita parempi ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Vuoden 1945 liittokokoukseen mentiin tunnuksella: ”TUL maan johtavaksi urheilujärjestöksi!” Kun sitten tämä toteutuisi, huippu-urheilukin uudistettaisiin työläisurheilun hengen mukaiseksi.vi TUL:n tulo mukaan porvarilliseen huippu-urheiluun 1930-luvun lopulta lähtien johtui myös kansainvälisen työläisurheilun heikosta tasosta. Painin ohella yleisurheilussa oltiin niin ylivoimaisia, että se turhautti hyvin harjoitelleita suomalaistyöläisurheilijoita. TUL:n huippu-urheilijoita loikkasi porvaripuolelle paitsi parempien työpaikkojen perässä niin myös nähdäkseen, miten he pärjäävät kansainvälisellä huipulla.

Jatkosodan päättyessä välirauhaan 19. syyskuuta 1944 meni oma aikansa, kunnes sotilaat kotiutettiin. Osa joutui vielä ajamaan aseveljestä viholliseksi muuttuneet saksalaiset pois maasta ns. Lapin sodassa. Tämä huomioiden painikilpailut alkoivat hämmästyttävän nopeasti jo marraskuun alussa Varkauden yhteistoimintakisoilla järjestäjinään Tarmo ja Urheilijat. Paikalla oli 33 painijaa, joista 23 oli TUL:n miehiä. Pari vuotta aiemmin parrasvaloihin astellut Kelpo Gröndahl palkittiin parhaana.vii

SM-painit järjestettiin joulukuussa 1944 kolmella paikkakunnalla yhteistoiminnallisesti kuuden seuran voimin: Seinäjoella Sisu ja Urheilijat, Tampereella Kilpa-Veljet ja Kisa-Veikot sekä Turussa Toverit ja Voimamiehet. Kisoihin osallistui vajaat sata painijaa. TUL:sta mestaruuteen ylsivät Veikko Tarvainen Varkauden Tarmosta, Kalle Lahokoski Tampereen Kilpa-Veljistä ja Unto Räsänen Helsingin Tarmosta. SM-kisojen suurin yllätys nähtiin raskaassa keskisarjassa, jossa ennakkosuosikki Kelpo Gröndahlin sijasta voittoon ylsi Samuli Mäkelä. Hämmästynein mestareista oli Tarvainen, joka olisi halunnut lähteä huonosti menneiden alkuotteluiden jälkeen Seinäjoelta kotiin Varkauteen. Juna oli kuitenkin niin paljon myöhässä, ettei hän jaksanut odottaa sen lähtöä vaan käveli takaisin kortteeriinsa nukkumaan ja voitti seuraavana päivänä mestaruuden.viii Kolme mestaruutta oli pettymys. TUL:ssa korostettiin uudelleen SM-kisojen ja liitto-ottelujen merkitystä. Painijaosto käytti kaiken arvovaltansa saadakseen parhaat mukaan. Ennen vuoden 1945 liitto-ottelua varattiin toukokuussa 10 000 markan määräraha hierontaan.ix

Kauan odotettu liitto-ottelu pidettiin Kemissä heinäkuussa 1945. Järjestäjinä toimivat Kemin Veto ja Veitsiluodon Vastus. Ottelua varten varattiin paikat 2000 katselijalle Paviljongin puistoon. Ulkona pidettävät painit vaativat paljon etukäteistyötä. Suurimpana tehtävänä olivat painilavan ja katsomoiden rakentaminen. Puutavara saatiin Veitsiluoto Oy:ltä ja Ab Kemi Oy:ltä. Myös muut kemiläiset liikkeet antoivat lahjoituksia. Tärkeä liitto-ottelu radioitiin.x

Molemmat liitot panostivat kisoihin. TUL:n painijat saivat tiukan kehotuksen harjoitella tiiviisti: ”On tosiaan tunnettua, että painija, joka harjoittelee myös kesäaikana ja sen lisäksi palloilee, lenkuttelee murtomailla, yleisurheilee ja yleensä harrastaa muitakin liikuntamuotoja kesäaikanakin, säilyttää kuntonsa talvellakin paremmin kuin sellainen, joka lepää täysin kesäaikana.”xi

Liitot valitsivat kaksi miestä seitsemään eri sarjaan. TUL:n joukkue nimettiin kesäkuun puolivälissä. Siitä voi todeta TUL:n painin levinneen hyvin eri puolille Suomea: Väinö Markkanen, Eero Virtanen ja Ville Kataja Vaajakosken Kuohu, Veikko Holmberg ja Viljo Heiskanen Vuoksenniskan Vesa, Sulo Hostila Popinniemen Ponnistus, Arvo Leinonen Helsingin Visa, Aarne Siik Vaasan Toverit, Veikko Tarvainen Varkauden Tarmo, Väinö Männikkö Seinäjoen Sisu, Onni Heiskala järjestävästä seurasta Kemin Vedosta, Unto Räsänen Valkeakosken Koskenpojat, Kelpo Gröndahl Reposaaren Kunto ja Jaakko Virta Porin Pyrintö. TUL:n puolelta ylituomarina toimi Kustaa A. Vuori ja tuomareina Toivo Penttilä Kotkasta ja Roope Liinamaa Mäntästä. Joukkuetta muutettiin viime hetkellä. Helsingin Visan Arvo Leinonen kieltäytyi, koska häneltä oli vaadittu lisänäyttöjä. Tilalle nimettiin Tiutisen Pyrinnön Taisto Lempinen Kotkasta. Keskisarjassa paini Pietarsaaren Innon Pentti Vuotila Ville Katajan tilalla ja raskaassa sarjassa Lahden Kalevan Uuno Vento korvasi Räsäsen.xii

Kemissä koettiin varsinainen jännitysnäytelmä. Tiukkojen ottelujen jälkeen Painiliitto ylsi niukkaan voittoon 15–13. Katsomotilat eivät riittäneet. Paikalla oli ensimmäisenä päivänä yli 2000 ja toisena lähes saman verran enemmän. TUL:n joukkueen kohtaloksi koitui kärpäs- ja raskassarja. Markkanen ja Holmberg sekä Virta ja Vento hävisivät kaikki ottelunsa. Toisaalta höyhensarjan miehet Hostila ja Lempinen kuittasivat näitä tappioita voitoillaan. TUL:n painijoista molemmat matsinsa voittivat myös Viljo Heiskanen ja Kelpo Gröndahl. Ottelut käytiin rehdissä hengessä. Lähinnä jälkikäteen porvarilliset lehdet arvostelivat omien tuomareittensa toimia tapauksissa, joissa he olivat tiukoissa kamppailuissa nähneet TUL:n painijan paremmaksi.xiii

Karvaan tappion jälkeen painijaosto terävöitti otetaan. Se lähetti syksyllä 1945 kiertokirjeen edustuspainijoilleen. Tavoitteena oli menestyä mahdollisimman hyvin Helsingin kansainvälisissä paineissa, liitto-ottelussa, SM-paineissa ja Suomi-Ruotsi maaottelussa. Kirjeessä korostettiin Painiliiton valmistautuvan huolella SM-kisoihin. Jaosto antoi jopa harjoitusohjeita: ”Ennen kaikkea tulee sinun muistaa, että kestävä pohjakunto on se perusta, jolle kaiken tulee rakentua. Hanki siis sitä voimistelemalla, lenkkeilemällä ja ennen kaikkea säännöllisellä elämällä.” Neuvoissa korostettiin taktiikan merkitystä ja oikeaa painitapaa: ”Jos joudut pystypainissa alle, pyri nopeasti pois, äläkä jää odottelemaan vippaus ynnä muita mahdollisuuksia, joita ei ehkä tulekaan. Muista puolustautua rullauksin, mattonostoja ja taaksemenoja vastaan.”xiv

Kaikista pyrkimyksistä huolimatta painijaoston jäsenet joutuivat pettymään. Liian moni TUL:n painija jäi pois vuoden 1945 SM-kisoista. Runsaasta sadasta painijasta kolmannes oli TUL:sta. Mestaruuteen ylsivät vain Sulo Hostila ja Unto Räsänen. Sodan aikaista yhteistoimintaa sävyttänyt rehti urheiluhenki oli hävinnyt. Nyt tapeltiin tosissaan mestaruuksista keinoja kaihtamatta. TUL-lehden mukaan Eero Virtanen jätettiin epäurheilijamaisesti toiseksi, kun Painiliiton Aleksi Panttila ja Eliel Schick sopuilivat oman matsinsa. TUL:n huippupainijoita oli poissa pitkä liuta: Veikko Holmberg, Väinö Markkanen, Väinö Männikkö, Veikko Tarvainen, Arvo Leinonen, Kauko Muuriaisniemi, Eino Sola, Onni Heiskala, Kelpo Gröndahl, Viljo Heiskanen ja Ville Kataja. Jaosto pyysi yhteensä 35 painijalta selvitystä. Heistä Gröndahl oli sairaana. Erikseen tiedusteltiin vielä Vuoksenniskan Vesan, Vaasan Tovereiden ja Vaajakosken Kuohun painijoiden poissaolon syytä. Useimmat TUL:n painimiehet ehdottivat jopa luopumista omista liittomestaruuskisoista, jotta SM-paineihin saataisiin kaikki parhaat.xv

Kun ei menestytty, painijaosto kehui TUL:n painijoiden ottelutapaa rehdimmäksi kuin Painiliiton miesten: ”Seurojemme kilpailuissa on yhä selvemmin havaittavissa, että ns. puskupaini ei kuulu liittomme painijoiden rehtiin painiin. Voidaan puhua melkein 90 % selkävoitoista.”xvi Tullilaiseen tapaan edelleen arvostettiin korkealle vanhaa kunnon selätystä avoimessa ja reilussa ottelussa. Pistevoittoihin pyrkivien suljettua ja vastustajan otteet repivää tyyliä ei pidetty juuri minään. Toisaalta huippuotteluiden tasaisuus vaati nimenomaan tällaista ottelutapaa, mihin vähitellen myös TUL:n painijoiden oli nöyrryttävä.

klikkaa kuva suuremmaksi


Keski-Suomessa TUL:n paini oli vahvaa mm. Jyväskylässä ja Suolahdessa. Jyväskylän Ainolassa Jyväsjärven rannalla pidettiin kesäpaineja. Painijoita oli mukana runsaasti vuonna 1949. TUL-lehden valokuvat/Suomen Urheilumuseo.

klikkaa kuva suuremmaksi


Oulussa paini oli yksi keskeinen TUL:n urheilulaji. Oulun painit 1949 keräsivät runsaasti miehiä vääntämään paremmuudesta. TUL-lehden valokuvat/Suomen Urheilumuseo.

Painiliitto haastettiin nimenomaan huippupainissa, mikä edesauttoi suomalaisen painin kehittymistä ja säilymistä kansainvälisellä huipulla. Tappioista huolimatta TUL:n painista hyvin perillä olleet saattoivat nukkua yönsä rauhallisesti. He odottivat, että suurista massoista kehittyisi huippupainijoita. TUL:lla oli selvästi Painiliittoa enemmän tyrkyllä painijoita aivan ykköstasolle. He kehittyivät TUL:n mestaruuspaineissa, joihin osallistui 1945 jo 103 miestä.xvii Vuoden 1945 aikana TUL:n painiseurat järjestivät 121 kilpailua, joissa oli mukana keskimäärin 40 urheilijaa. Se oli selvästi enemmän kuin Painiliitossa. Suomen Painin Päivä järjestettiin alkuvuodesta 1946 molempien liittojen piirinmestaruuskisojen määrällisenä mittarina. TUL:n piireissä osallistujia kertyi 638. Satakunnassa molskilla väänsi eniten, 71 miestä. Seuraavina tulivat Pohjanmaan 65:llä ja Oulu/Perä-Pohjola 57:llä. Painiliitto jäi yli 200 painijalla jälkeen.xviii Kr. room. painin TUL:n mestaruuskisoissa 1946 hikoili 116 painijaa. Vastaavasti Painiliiton mestaruusväännöt keräsivät vain 76 miestä. Huomattavasta määrällisestä voitosta huolimatta Työväen Urheiluliitossakin jäätiin vielä selvästi jälkeen sotaa edeltäneestä ajasta. Vuonna 1939 painijoita oli omissa mestaruuskisoissa 272 ja sitä edellisenä vuonna 154.xix

<<< Sodan jälkeen puutetta muttei kurjuutta | Tavoitteisiin ylletään menestyksellä SM, EM ja olympiamatolla >>>

Viitteet: