Painia sodasta kärsineiden hyväksi

Sota-aika haittasi luonnollisesti normaalin kilpailutoiminnan järjestämistä. Jo syyskuussa 1939 kisoja peruttiin. Helsingin Visan ja Hamarin Elon paineja ei pidetty. Yhdeksi syyksi mainittiin bensiinipula.i

Talvisodassa kaatui 871 TUL:n urheilijaa. Liiton painitoiminta menetti satoja miehiä. Monet heistä olisivat yltäneet arvokisamenestykseen, jos olisivat saaneet elää. Tällaisia lupauksia oli esimerkiksi joutsenolainen 26-vuotias Tauno Gerdt, joka kaatui tammikuussa 1940. Hän kuului tunnettuun Gerdtin painijaveljessarjaan. Tauno Gerdt esitteli lupaavia otteita vuonna 1939 painien TUL:n mestaruuskisoissa viidenneksi. Samaten Joutsenossa syntynyt 29-vuotias Viljo Märkälä kaatui helmikuussa 1940. Hän voitti TUL:n mestaruuden 1937 sarjassa 58 kg. Samana vuonna Märkälä voitti Antwerpenin työläisolympiakisoissa kultaa. Porilainen 28-vuotias Arvo Alarik Helin kaatui helmikuussa 1940. Hän voitti TUL:n mestaruuden 82,5 kg:n sarjassa 1937 ja paini samana vuonna kultaa Antwerpenin työläisolympialaisissa. Voikkaalainen 22-vuotias Otto Ellonen kaatui talvisodan viimeisenä sotapäivänä 13. maaliskuuta 1940. Hän nousi nopeasti sarjansa 62 kg Kymenlaakson parhaitten joukkoon. Piirinmestaruuden Ellonen voitti vuonna 1937. Seuraavan vuoden TUL:n mestaruuskilpailuissa hän ylsi kolmanneksi. Siinä vain muutamia tapauksia. Tätä listaa voisi jatkaa useiden sivujen edestä. Puheenjohtaja Kustaa A. Vuori esitti muistosanat talvisodassa kaatuneille TUL:n painijoille jaoston kunnioittaessa heitä hetken hiljaisuudella.ii

Talvisodan jälkeen vielä toukokuun 1940 loppuun mennessä ei ollut järjestetty yhtään kilpailua. Vähitellen normaali toiminta pääsi vauhtiin, kunnes heti jatkosodan alettua kesäkuussa 1941 painijoiden kilpailutoiminta luonnollisesti vaikeutui. Tukholman palokunnan urheiluseura (Stockholm Brandkårens Idrottsklubb) kutsui elokuuksi 1941 Helsingin Tarmon seuraotteluun. Tukholmaan haluttiin lähteä, mutta armeijan harmaissa olivat seuran huipuista Toivo Natunen, Odin Johansson, Arvo Salonen, Unto Räsänen, Onni Heiskala, Matti Teerioja ja Toivo Gerdt. Kilpailumatka peruuntui, koska miehet eivät saaneet lomaa.iii

klikkaa kuva suuremmaksi


Helsingin Tarmo anoi heinäkuussa 1941 mahdollisuutta lähteä kilpailumatkalle Tukholmaan. TUL suostui anomukseen, mutta matka peruuntui, koska miehet eivät saaneet lomaa. Suomen Urheiluarkisto.

TUL:n painijaosto muisti syksyllä 1941 eri tavoin rintamalla taistelevia painijoitaan. Syyskuussa 1941: ”Päätettiin esittää radion välityksellä tervehdys siellä jossakin oleville painijoille yhdessä Suomen Painiliiton kanssa.”iv

Kustaa A. Vuori esitti syyskuussa 1941 kotirintamakilpailuja yhteistyössä Painiliiton kanssa. Ehdotuksesta ehti kulua vain viikko, kun TUL:n ja Painiliiton yhteistoimikunta kokoontui. TUL:sta paikalle tulivat Vuoren lisäksi Severi Koskinen ja sihteerinä toiminut Väinö Koivula. Painiliiton puolelta neuvottelijoina olivat Väinö Ikonen ja Kustaa Pihlajamäki. Sihteerin ohella kokouksen puheenjohtajanakin toimi TUL:n mies, itseoikeutetusti yhteistoimintaehdotuksen tehnyt Vuori. ”Puheenjohtaja Vuori totesi sen vaikean tilanteen, missä Suomen urheilu tällä hetkellä sodan johdosta on. Kun kuitenkin on tärkeätä, että urheilutoimintaa järjestetään siinä mitassa kuin suinkin mahdollista, hän ehdotti yhteistoimintakilpailujen toimeenpanoa aivan lähitulevaisuudessa ja että kilpailujen taloudellinen voitto luovutettaisiin sodasta kärsimään joutuneitten avustamiseksi.”

Vuoren merkittävä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ottaen mukaan myös nyrkkeily. Käytännön järjestelyistä päästiin heti sopuun. Suomen Tietotoimiston (STT) välityksellä TUL:n, Painiliiton ja Nyrkkeilyliiton piiritoimikunnille annettiin kehotus toteuttaa harjoituksia yhdessä ja järjestää kilpailuja marraskuun alusta alkaen. Samalla TUL:n piiritoimikunnille päätettiin lähettää kirje, jossa ehdotettiin heidän toimivan yhteiskilpailujen aloitteentekijöinä. Ainoana poikkeuksena olivat Helsingissä järjestettävät painit, joista vastasivat TUL ja Painiliitto suoraan.v

Yhteistoimintakilpailuja alettiin toteuttaa. Helsingissä ne järjestettiin HTY:n talolla 2.–3. marraskuuta 1941. Painissa kilpailtiin kaikissa sarjoissa. Otteluaika oli kaksitoista minuuttia. Samassa yhteydessä myös nyrkkeiltiin. Kilpailut onnistuivat erinomaisesti. Nyrkkeilijöitä hanskasi 89 ja painijoita väänsi 104, joista viimeksi mainittuja oli 64 TUL:sta. Kisat tuottivat lähes 6 300 markkaa. Rahat sijoitettiin TUL:n ja SVUL:n yhteiseen avustusrahastoon.vi

Vuoksenniskan Vesa ponnisteli ja kykeni järjestämään vaikeista sotaoloista huolimatta tammikuun alussa 1942 kansalliset painikilpailut. Paikalla oli 31 miestä, joista valtaosa oli saapunut suoraan rintamalta. Hankaluudet saada lomaa estivät useampien pääsyn. Yleisöä oli paljon, vaikka sota-aika oli rasittanut kovasti monia painijoita ja kunto oli sen mukainen. TUL-lehdessä todettiin varsin suruttomasti: ”Rintamamiehiltä ja korttiannoksilla eläviltä pitäisi kieltää paini kokonaan.” Sota-aikana järjestettävät kilpailut vaativat uutta ennakkoluulottomuutta miesten ollessa rintamalla. Ensimmäistä kertaa Vuoksenniskan Vesan kilpailuissa tuomariston pöydän takana istui nainen, joka toimi kilpailujen toisena sihteerinä.vii

Kuopiossa järjestettiin yhteistoimintapainit samaan aikaan Vesan painien kanssa. Osallistujia oli 53, ja yleisöä kerääntyi paikalle runsaasti. Paikkakunnan invalidirahastoon saatiin hyvät tulot. Samaan tarkoitukseen tuli varoja, kun TUL:n ja SVUL:n Tampereen piirit järjestivät kilpailut. Jälleen katsomo täyttyi yleisöstä. Parhaaksi painijaksi arvioitiin TUL:n Veikko Tarvainen.viii

Yhteisiin kilpailuihin laadittiin ohjesääntö: ”Jossa tehostetaan täsmällisyyden ja raittiuden vaatimusta. Jos osanottajan huomataan nauttineen väkijuomia, eroitetaan hänet kilpailuista.”ix Sota-ajalle ominainen runsas alkoholinkäyttö oli noussut ongelmaksi myös painikilpailuissa. Juovuksissa ei ollut vain yleisö vaan joskus myös painijoita.

Ongelmista huolimatta asemasotavaiheessa 1942–1943 järjestettiin eri puolella Suomea kymmeniä yhteistoimintakilpailuja. Järjestäjinä olivat samalla paikkakunnalla toimivat TUL:n ja Painiliiton seurat. Esimerkiksi Lahdessa painikilpailuista vastasivat Kaleva ja Ahkera, Varkaudessa Tarmo ja Urheilijat, Lapualla Työväen Urheilijat ja Virkiä, Seinäjoella Sisu ja Urheilijat, Jyväskylässä Weikot, Säynätsalon Riento, Vaajakosken Kuohu ja Jyväskylän Voimailijat, Tainionkoskella Tähti ja Urheilijat, Joensuussa Yritys ja Voimailu-Kerho sekä Viipurissa Toverit ja Voimailijat. Lapuan paineissa rintamalta lomalla olleet painivat yllättävän hyvin, vaikka osa valittikin, että keho oli sotakomennuksesta kipeä. Aivan kuin olisi saanut paremmanpuoleisesti selkäänsä. Jälleen kerran näidenkin painikisojen tuotto lahjoitettiin sotainvalideille.x

klikkaa kuva suuremmaksi


Säynätsalon Riento järjesti 1942 kansalliset painikilpailut. TUL-lehden kuvat/Suomen Urheilumuseo.

TUL:n painijaosto huolehti jatkosodan keskellä paininsa jatkuvuudesta. Se kehotti toukokuussa 1942 seuroja järjestämään alle 15-vuotiaille painikilpailuja. Alimmaksi painorajaksi hyväksyttiin 30 kiloa ja painiajaksi kuusi minuuttia eli puolet vähemmän kuin aikuisilla. Erikseen korostettiin: ”Ettei poikien liialliset ponnistukset johtaisi mihinkään tapaturmiin.” Silti arvioitiin painin sopivan erityisen hyvin nuorille pojille: ”Olemme kaikin saattaneet todeta, miten vaistomaisesti pojat usein harrastavat sellaista kisailua. Kasvuiän voima pursuu sopivasti esiin heidän saadessa keskenänsä mitellä ruumiillista voimaansa ja taitoansa.”xi Näin sota-aika mahdollisti kilpailutoiminnan aloittamisen junioreille. Poikapainit nousivat tärkeiksi kisoiksi. Niiden kasvava merkitys perustui laajemmin nuorten yhteiskunnallisen painoarvon lisääntymiseen sotavuosina. Porvariston omat nuorisojärjestöt, kuten sotilaspoikatoiminta, olivat työväenliikkeelle kova ideologinen haaste, johon vastasi urheilu omalta osaltaan. TUL:n seurat järjestivät 1943 yhteensä 90 kilpailua, joista kolmasosa oli poikapainia. Parhaaksi painiseuraksi ohi edellisvuoden ykkösen Helsingin Tarmon nousi Vuoksenniskan Vesa. Tainionkosken Tähden painijoiden menestys riitti kolmanteen tilaan.xii

Kotirintamakisojen lisäksi rintamallakin järjestettiin kilpailuja. Suuret rintamapainit väännettiin Kannaksella toukokuussa 1942. Mukana oli TUL:n ja Painiliiton miehiä yhteensä 94. TUL:n parhaista osallistuivat mm. Muhoksen Voiton Vilho Suikkanen, Varkauden Tarmon Veikko Tarvainen, Enson Koiton Matti Haajanen, Vuoksenniskan Vesan Viljo Heiskanen ja Veikko Holmberg. Kilpailupaikalta oli etulinjaan matkaa ainoastaan noin kymmenen kilometriä. Useita muitakin kilpailuja järjestettiin sota-aikana. Molemmat liitot luovuttivat rintamakisoihin trikoita ja painimattoja. Yhden maton rintamalle toimitti Varkaudesta korpraali Veikko Tarvainen.xiii

Kenttäarmeijan ja kotirintaman välistä painiottelua suunniteltiin pitkään. Päämaja hyväksyi sen elokuussa 1943. Molempia edusti kussakin sarjassa kaksi painijaa. Ottelu käytiin Lappeenrannassa. Kotirintama hävisi selvästi pistein 13–22. Tulot oli tarkoitus antaa totutusti sodasta kärsimään joutuneille painijoille ja heidän omaisilleen. Yleisöä oli paikalla kahtena päivänä yhteensä vain noin 2 500 henkeä, minkä vuoksi tappiota tuli runsaat 11 000 markkaa. Siitä TUL:n osuus oli puolet.xiv

TUL:n omat mestaruuskilpailut onnistuivat vaikeasta sota-ajasta huolimatta erinomaisesti. Painin voimaa osoittaa, että se oli ainoa laji, jossa järjestettiin jokaisena sotavuotena liittomestaruuskisat. Marraskuussa 1942 Ville Lempinen ja Viljo Lindqvist väänsivät yhdeksännet mestaruutensa. Mestaruudet ratkottiin Helsingissä ja Voikkaalla 96 painijan voimin. Kaikki parhaat painijat eivät saaneet rintamalta lomaa, mutta silti kisoista tuli korkeatasoiset ja merkittävät. TUL-lehden mukaan: ”Ne muodostuivat kiistattomaksi osoitukseksi Kalevan Kansan sitkeydestä ja elintahdosta.” Helsingin kisoja varjostivat vihollisen pommitukset kuolonurheineen. Parhaana palkittiin Popinniemen Ponnistuksen Sulo Hostila.xv

Seuraavat TUL:n mestaruusväännöt pidettiin jo maaliskuussa 1943. Painijoita oli Säynätsalossa ja Varkaudessa yhteensä 73. Suurin este suuremmalle määrälle oli jälleen vaikeudet saada rintamalta lomaa. Viljo Lindqvist otti kymmenennen mestaruutensa. Yksi kisojen ylivoimaisimmista painijoista oli Veikko Holmberg, joka yhtä ottelua lukuun ottamatta pisti vastustajansa selälleen. Varkaudessa parhaita otteita esittivät Helsingin Visan Arvo Leinonen ja kaupungin oma poika Veikko Tarvainen. Vuosi 1943 toi kuitenkin parrasvaloihin uuden huippunimen, Reposaaren Kunnon Kelpo Gröndahlin. Hänen painiaan kehuttiin reilun avoimeksi. Gröndahl pyrki ja teki heittoja välittämättä vastustajansa nimekkyydestä. Ja mikä tärkeintä, rohkea painityyli oli myös tuloksellista.xvi

klikkaa kuva suuremmaksi


Reposaaren Kunnon Kelpo Gröndahlin läpimurtokausi ajoittuu vuoteen 1943, minkä jälkeen muista painijoista ei tahtonut olla hänelle vastusta. Tyypilliseen rohkeaan tapaansa Gröndahl heittää kuin rukkasta Porin Pyrinnön Eino Löppöstä. TUL-lehden valokuvat/Suomen Urheilumuseo.

Vuonna 1944 osallistujia oli TUL:n mestaruuspaineissa sota-ajan eniten, 111. Sukupolvenvaihdos oli menossa, sillä mestarit Hannes Huttunen Kajaanin Kuohusta, Taisto Lempinen Tiutisen Pyrinnöstä, Aarne Siik Vaasan Tovereista, Veikko Vanhanen Helsingin Tarmosta ja Kelpo Gröndahl Reposaaren Kunnosta olivat uusia. Toisen voittonsa väänsivät Runo Larick Helsingin Tarmosta ja Viljo Heiskanen Vuoksenniskan Vesasta. Larick voitti mestaruuden yhdellä voitolla ja luovutuksella, kun enempää ei ollut painijoita ylimpään luokkaan. Ainoa harmin aihe olikin, ettei nytkään muutamat mestariehdokkaat saaneet lomia järjestymään kisojen ajaksi. TUL:n painijaosto iloitsi uusista mestareista niin paljon, että se lähetti kaikille voittajille onnittelukirjeet ja toivotti heille hyvää jatkoa. Mäntän Valo ja Popinniemen Ponnistus onnistuivat järjestelyissään hyvin. Aina kriittinen Arvo-Ilmari, Arvo Leino, huomautti kahden painijan, Veikko Vanhasen ja Veikko Tarvaisen taktikoineen otteluissaan liikaa: ”Välisarjassa on kaikesta huolimatta sittenkin paras Tarvaisen Veikko, vaikka Vanhasen Veikko nyt olikin onnekkaampi. Mutta vaikka Tarvaisen paini olikin parasta tässä sarjassa, niin sitä ei suinkaan ollut tällä kertaa miehen esiintyminen kilpailuissa. Kilpailijan on vaikkapa tielle tulisi minkälaisia vastuksia tahansa, sittenkin säilytettävä maltillisuus. Mitä Vanhaseen tulee, ei hänenkään kohdalla voi olla huomauttamatta liiallisesta taktikoimisesta matolla. Liian aikaileva maton keskustaan siirtyminen, nenän pyyhkimiset tarpeettomasti ym. tuontapainen ei ole senlaatuista, että sitä voisi vaitiollen sivuuttaa.”xvii

TUL:n huippupainijat pärjäsivät erinomaisesti myös sota-ajan SM-kisoissa. Painiliitto esitti 1942 yhteisiä sotamestaruuskilpailuja. TUL:n painijaosto puolsi niitä yksimielisesti mutta vei vielä asian liittotoimikunnalle. Kisat pidettiin joulukuussa Messuhallissa. Käytännön toimista vastasi yhteinen järjestelytoimikunta. Avajaisseremoniat ja kaikki muukin etukäteistyö toteutui ilman riitoja. Mukaan pääsi 162 painijaa. TUL:n painijoista mestaruuteen ylsivät Holmberg ja Larick. Varmin mestariehdokas Viljo Lindqvist loukkaantui harjoituksissa ja joutui jäämään pois. Edes runsaan 12 000 markan järjestelytappio ei saanut aikaan erimielisyyttä.

Vuoden 1943 SM-painit järjestettiin kolmella eri paikkakunnalla: Porissa Pyrintö ja Tarmo, Vaajakoskella Kuohu ja Tehtaan Urheilijat sekä Vuoksenniskalla Vesa ja Urheilijat.xviii TUL:n miehet saivat kaksi mestaruutta, kun kultaa väänsivät Helsingin Tarmon Unto Räsänen ja Reposaaren Kunnon Kelpo Gröndahl. Vapaapainin SM-kisoista 1943 TUL:n painijoista ainoastaan Porvoon Weikkojen Väinö Mylläri ylsi mitaleille ottamalla pronssia.xix

TUL ja Painiliitto järjestivät 1943 yhteisiä tilaisuuksia, joissa tiedotettiin painijoille uusista säännöistä ja erotuomareita koulutettiin. Tuomareille korostettiin, että matonreunapainiskelu täytyi kitkeä kokonaan pois. Varoitus oli annettava, jos paini jatkui reunalla mattotuomarin huomautuksesta huolimatta. Painija sai varoituksen myös passiivisuudesta. Pakoilusta sai samaten varoituksen ja komennuksen alle. Mattopainissa päällä olevalla oli minuutti aikaa tavoitella ”todellista otetta”. Kilpailujen ylituomarilla oli varsin laajat oikeudet. Piirikunnallisissa ja kansallisissa kilpailuissa ylituomari sai puuttua kaikkeen, ”minkä hän katsoo tarpeelliseksi”. Annettuja tuomioita sai muuttaa lukuun ottamatta 3–0 päättynyttä ottelua. Ylituomarin laajat valtuudet herättivät yhteistoimintavaliokunnassa keskustelua, mutta niitä ei kuitenkaan rajoitettu.xx

TUL:n ja Painiliiton yhteinen järjestelytoimikunta käsitteli kansallisten kilpailujen lisäksi myös kansainvälisiä. Yhteistoiminta ei sujunut kaikesta yksimielisyydestä huolimatta täysin kitkattomasti. TUL:n painijaosto esitti kesäkuussa 1942 liittotoimikunnalle, että ”Suomen Painiliiton kanssa olevaa yhteistoimintasopimusta tarkistettaisiin, koska jaoston mielestä sopimuksen eräät kohdat kaipaisi muutoksia”. Painijaoston mielestä kansainvälisiin kilpailuihin pitäisi ulkomaalaisia kilpailijoita kutsua myös kunkin maan toisesta painiliitosta eli työväen painijärjestöistä.xxi

Sen sijaan maaottelut sujuivat ilman kiistoja. Saksa esitti syksyllä 1941 painimaaottelun järjestämistä Helsingissä 9. marraskuuta. Ehdotusta ei kokouksessa vastustettu, mutta asia siirrettiin yksimielisesti ja se käsiteltäisiin ”heti kun tilanne selviää”. Seuraavassa kokouksessa kannatettiin Saksa-maaottelua. Ainoana ongelmana oli neljäntoista maaotteluedustajan pääsy rintamalta painimolskille. TUL:n painijaosto esitti yhteiselle järjestelytoimikunnalle kotirintamakilpailuja, joita voitaisiin nimellisesti kutsua myös katsastuksiksi Suomi–Saksa maaotteluun.xxii

Ensimmäiset katsastukset Saksa maaotteluun järjestettiin Lahdessa tammikuun lopulla 1942. TUL:n miehiä oli paikalla 39 ja Painiliiton 83. TUL:n Veikko Holmberg voitti sarjansa, Sulo Hostila jäi toiseksi ja Viljo Lindqvist kolmanneksi. Toisen katsastuskilpailun järjestelyt annettiin Sunilan Sisun, Popinniemen Ponnistuksen, Hallan Visan ja Tiutisen Pyrinnön yhtymälle. Kisoissa 52 painijasta kunniapalkinnon parhaana sai TUL:n Hostila. Yllättäen paikalla ei ollut yhtään valitsijamiestä Painiliiton puolelta. Samaten monet sen painijat olivat poissa, vaikka lomansaanti ei tällä kertaa ollut esteenä. Kolmannet karsinnat pidettiin Helsingissä. Paikalla oli peräti 111 miestä. Karsintojen jälkeen valittuun maajoukkueeseen Saksaa vastaan TUL:sta tulivat Veikko Holmberg, Veikko Tarvainen ja Viljo Lindqvist.xxiii

Vaikeissa sotaoloissa maaottelun järjestäminen oli hankalaa. Painiliiton puheenjohtaja V.J. Penttala esitti tammikuussa 1942, ettei koko ottelua järjestettäisi, koska Suomi ei saanut kokoon parasta mahdollista joukkuetta. Helmikuussa 1942 maaottelu haluttiin järjestää Suomen sijasta Saksassa. Maaliskuun lopulla painimaaottelua jälleen lykättiin.xxiv

Suomen ja Ruotsin painimaaottelua alettiin valmistella syksyllä 1943 SM-painien jälkeen. Päämaja myönsi Suomen mestareille luvan matkustaa Ruotsiin. Lisäksi heille pyydettiin lomaa harjoittelua varten ennen maaottelua. Matkakulut TUL ja Painiliitto maksoivat puoleksi. Lopulta menoja kertyi 20 000 markkaa, minkä vuoksi opetusministeriöltä pyydettiin avustusta. Maaottelu käytiin marraskuussa. Sen Ruotsi voitti selvästi 5–2. Suomalaisvoittajina olivat Kustaa Pihlajamäki ja Lauri Koskela. TUL:n Kelpo Gröndahl paini rohkeasti mutta hävisi lopulta selätyksellä. Ruotsalaisten vastavierailu maaliskuussa 1944 peruuntui Helsingin pommitusuhan vuoksi.xxv

Huippupaini vaati kunnon ravinnon. TUL kannatti Painiliiton puheenjohtajan esitystä lisäravintokortin hankkimiseksi kotirintaman edustuspainijoille. Arvo Himberg Painiliitosta neuvotteli syksyllä 1943 kansanhuoltoministeriössä. TUL:n painijoista Viljo Lindqvist ja Toivo Gerdt Helsingistä, Teivo Tamminen Pietarsaaresta, Eino Sola Turusta, Veikko Soininen Joensuusta, Viljo Naatti Vuoksenniskalta ja Vilho Lempinen Tiutiselta saivat elintarvikekortin, joka oikeutti aiempaa suuremman ruokamäärän ostamiseen.xxvi

TUL ja Painiliitto kykenivät ylläpitämän sota-ajan painia. Se onnistui rakentavassa ja yksimielisessä yhteistyöhengessä. Eteenpäin ei tietenkään menty. Entisiäkään asemia ei pystytty säilyttämään, vaikka TUL:n painijaostossa kiiteltiin sodan jälkeen armeijan myötämielistä asennetta. Armeija oli ”huoltanut painia”, minkä ansiosta moni painija kykeni rintamallakin ollessaan aina välillä lepoaikoina harjoittelemaan.

<<< Yhteistoiminta käytännössä | Sodan jälkeen puutetta muttei kurjuutta >>>

Viitteet: