Suomalaiset työläispainijat menestyivät kansainvälisissä kilpailuissa ja työläisolympialaisissa ennen kaikkea kilpailijoitaan säännöllisemmän ja ohjatumman harjoittelun ansiosta. Painivalmentaja Robert Oksa sisällytti 1920-luvun alussa painijoiden kesäharjoitteluun murtomaa- eli maastojuoksua; aluksi puolestatoista kolmeen ja muutaman viikon kuluttua aina 10 kilometriin saakka. Oksan mukaan tällainen harjoittelu oli painijalle mitä parhainta tarmon ja sisun kasvattamista. Kesähelteillä siirryttiin juoksemaan radalle 100–400 metrin vetoja, joilla ”painija kehittää tulisuutta ja äkkinäisyyttä liikehtimisissään”. Myös jalkapallo ja uinti kuuluivat kesäharjoitteluun. Ennen uintia oli ”mylleröitävä” eli ruumiinkiertoliikkeillä lisättävä notkeutta ja vahvistettava vatsalihaksia, joiden kehittyneisyydestä riippui Oksan mukaan koko painijan kunto. Uintiin liitettiin ”auringonkylpyjä”. Oksan neuvojen mukaan TUL:n painijaosto kehotti piiriensä johtokuntia ja seuroja järjestämään murtomaajuoksukilpailuja painijoille keuhkojen vahvistamiseksi. Matkana oli kolme kilometriä. Talvella 1922 painijaosto kehotti painijoitaan osallistumaan piirien viestihiihtokilpailuihin. [100]

Robert Oksa ei ollut ainoa työväen painin kansainvälisen tason painivalmentaja. Erityisesti Helsingin Jyryn painiverstas koulutti useamman valmentajan. Kusti Pietikäinen oli kotimaassa ykkösnimiä. August Jokinen siirtyi päävalmentajaksi Ruotsiin, Emil Forsström Norjaan, Thure Ahlberg, Jalmari Kokko ja Oskari Kumpu Neuvostoliittoon. [101]

Jyryn parhaita painijoita oli puuseppä, vahtimestari Thure Ahlberg,
joka voitti Suomen mestaruuden kolmena vuotena 1915–1917.
Myöhemmin hän paini ammattilaisena eri puolella Euroopassa
ja toimi valmentajana Neuvostoliitossa.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Työväen Urheiluliitossa ymmärrettiin valmennuksen tärkeys. Jo varhaisessa vaiheessa pyrittiin säännölliseen ja ohjattuun harjoitteluun. Painijaosto esitti varattavaksi vuodelle 1923 painiohjaajan palkkaukseen kolmen kuukauden ajaksi 10 000 markkaa. Liittotoimikunta luovutti tarkoitusta varten kuitenkin vain 8000 markkaa. Painijaosto ärähti: ”Katsoen siihen suureen painiharrastukseen mikä liitossamme on pitää jaosto myönnettyä määrärahaa liian pienenä.” Jaosto esitti edelleen 10 000 markkaa. Niiden avulla levitettäisiin painitaitoa paikkakunnille, joissa sen kehitys oli vielä alkeellisella tasolla. Samalla painijaosto vaati, että valtionavun käytössä painin menot huomioidaan aiempaa paremmin. Painineuvontaan haluttiin varattavaksi jatkossa 18 000 markkaa. [102]

Enempää rahaa ei kuitenkaan herunut. Painijaosto siirsi 8000 markan käyttöä syksyyn 1923. Jaosto kaavaili, että varoilla palkattaisiin henkilö neuvomaan ensisijaisesti painijoita ja toissijaisesti ohjaamaan tuomareita. Liittotoimikunta vaati voimavarojen suuntaamista tasapuolisesti molempiin. Painineuvojan tulisi liikkua pääasiassa maaseudulla. Henkilöä miettiessään painijaosto asetti Robert Oksan ensimmäiselle, K. Kajanderin toiselle ja August Jokisen kolmannelle tilalle. Kaikkia ehdokkaita painijaosto piti TUL:n miehinä. Tehtävään valittiin Oksa. Vuodelle 1924 luvattiin 10 000 markkaa, millä ohjaaja voitaisiin palkata puoleksi vuodeksi. Lopulta paikka laitettiin avoimeen hakuun. Tointa hakivat Oksa ja viipurilainen Kaleb Nylund. Heistä Oksa valittiin toistamiseen. [103]

TUL:n järjestämiä painivalmennuskursseja saatiin odottaa näinkin kauan, koska seuroissa oli riittävästi päteviä ohjaajia. TUL:n painin ensimmäinen neuvoja, käytännössä valmentaja, Robert Oksa aloitti työnsä syksyllä 1924. Heti alusta lähtien painijaosto oli tyytyväinen valmentajan työhön. Oksaa harmitti, että Karjalan seurat jäivät eniten neuvonnassa paitsioon. Jatkossa suuremmissa paikoissa olisi järkevää antaa neuvontaa useampana päivänä. Oksa kiersi 47 paikkakunnalla. Hänen neuvojaan kuunteli yhteensä 908 painijaa ja tuomaria. [104]

Painijaosto anoi maaliskuussa 1926 liittotoimikunnalta painineuvontaan 30 000 markkaa, kun Oksa oli jälleen mahdollista saada tehtävään. TUL:n painijaosto korosti, ettei Oksaa saisi päästää ”porvariliiton” valmentajaksi. TUL:n painijaosto oli valmis maksamaan 2800 markan palkan, vapaan asunnon sekä III luokan matkat rautateillä ja II luokan matkat laivoilla. Työ alkaisi elokuussa 1926. Liittotoimikunta halusi lähettää painineuvojan matkaan heti, mitä jaosto ei hyväksynyt, koska matkareitin suunnitelmat olivat vielä kesken. Kaikki valmistelut valuivat hiekkaan, kun Oksa ilmoitti heinäkuussa saaneensa paremman tarjouksen Ruotsin painiliitolta. Oksan tilalle painijaosto palkkasi jo kerran tointa hakeneen Kaleb Nylundin Viipurista. Nylund oli huippupainija. Hän oli ollut mukana Frankfurtin työläisolympialaisissa 1925. Hän neuvoi painijoita lokakuusta 1926 huhtikuun alkuun 1927 yhteensä 59:llä paikkakunnalla. [105]

Kaleb Nylund lähti innokkaasti liikkeelle: ”Olen lyönyt kontin harteilleni ja aloittanut matkani.” Tainionkoskella paikalla oli kolmisenkymmentä, mutta matolle uskaltautui vain viisi miestä. Vuoksenniskalla hyöri seuraavana iltana jo enemmän väkeä. Paini oli Vuoksenniskan Vesan vahvimpia lajeja. Ongelmana oli seuran taloudellinen tilanne, minkä vuoksi matkustaminen kilpailuihin oli vielä vähäistä. Paikkakunnalle nouseva uusi teollisuus loi kuitenkin tulevaisuuden uskoa ja lisäsi ”työläisarmeijaa”. Nylund uskoi myös Imatran Voimaan, joka oli uusi seura. Seuran painijat pääsivät harjoittelemaan Linnankosken uudessa työväentalossa. Voimalle oli hankittu 6 x 6 metrin arvokas, noin 10 000 markkaa maksanut painimatto. [106]

Lappeenrannassa painiharrastus oli Nylundin mukaan vähäistä, mikä johtui osaltaan heikoista olosuhteista. Tilat olivat pienet ja sijaitsivat ummehtuneessa kellarissa. Vilkkaampaa oli Joutsenon Yrityksessä. Sen toimintapiiriin kuuluneeseen Honkalahden työväentalolle rakennettiin uutta painihuonetta. Honkalahdella oli paikalla toistakymmentä innokasta poikaa ja kolmisenkymmentä seuran toimihenkilöä ja penkkiurheilijaa. Lahdessa harjoitteluun osallistui seitsemän painijaa. Heinolassa painijoita oli kymmenkunta. Sysmästä puuttuivat kunnolliset tilat. Matot piti levittää työväentalon lattialle. Iso talo oli kylmä. Nylundin matka jatkui Jämsään, jossa paikalla oli muutamia painija-poikia. Neuvontaa seurasi noin 30 henkilöä. Nylundin neuvonta- ja ohjausmatka jatkui Vaajakoskelle, jossa innostus oli suurta. Neuvojaa kuunteli toistakymmentä painijaa ja muuta väkeä yhteensä lähes 50. Silti Keski-Suomen urheilun sydämeksi Nylund kehui Jyväskylän Veikkojen toimintaa. Painihuone sijaitsi yleisen saunan yhteydessä. Ohjausiltoja seurasi noin 50 miestä. Mikkelissä urheilutoiminta oli nukuksissa. Painihuone sijaitsi Vauhdin talon kellarissa. Se oli pieni, kapea, kylmä ja vailla pesutiloja. Ensimmäisenä iltana paikalla oli vain kuusi, toisena toistakymmentä ja kolmantena sentään kolmisenkymmentä. [107]

Kotkassa Nylundin vastaanotti Kotkan Riennon raskaan sarjan painija Alho. Kotkassa pidettiin neuvonta-aikana hienot kilpailut, joihin osallistui 51 miestä. Nylund iloitsi erityisesti nuorten painijoiden otteista. Yleisön joukossa oli runsaasti pikkupoikia seuraamassa kilpailuita. Heiltä oli otettu ainoastaan markan pääsymaksu. ”Tässä on seura tehnyt mielestäni viisaan päätöksen, sillä köyhemmänkin kodin poika voi saada markan kotoaan.” Kotkan Riennon ”painiverstasta” Nylund kehui näkemistään parhaimmaksi. Painihuone oli riittävän iso, valoisa, ”ilmava” ja lämmin. Sen yhteydessä olivat myös puku- ja suihkuhuoneet. Useampia neuvontailtoja seurasi yli sata painista innostunutta. Kotkasta Nylund matkusti neuvomaan ja ohjaamaan Tiutisen saareen painijoita. Työväentalo oli ”komeanpuoleinen”. Talolla oli Pyrinnöllä oma painihuone, jonne oli kerääntynyt noin 40 poikaa. [108]

Seuraavaksi Nylund raportoi kolmesta päivästään Voikkaalla, jossa sielläkin ongelmana oli talven viilentämät harjoitustilat ilman kunnon lämmitystä. Siitä huolimatta neuvontailtoja kuunteli 60 Voikkaan Viestin aktiivia. Kuusankoskella neuvoja oli kaksi päivää. Kuusankosken Puhdilla oli erikoiset harjoitustilat  työväentalon parvella, jossa pelkona oli painijoiden loukkaantuminen kaiteeseen tai pahimmillaan putoaminen alas. Silti harjoittelijoita oli kovasti. Vastaavaa innostusta oli Kymintehtaiden Kisan painijoilla. Sieltä matka eteni suotuisasti Haminaan, jonka työväentalolla oli paikalla 30 henkilöä, vaikkakin vain neljä puki päälleen trikoot. Haminan painin oli lamaannuttanut vuoden 1918 sisällissota. Kaikki entiset painijat olivat poissa, eikä nuoremmille ollut saatu ketään uusia ohjaajia.

Kymenlaaksosta Nylundin matka jatkui Viipurin piiriin, jossa hän vieraili viidessä eri seurassa. Pölläkkälän Veikoista painineuvoja totesi suoraan: ”On hirveätä ajatella, että voimisteluseurankin keskuudesta voi tavata sellaisia miehiä kuin täällä tapasin. Harjoituspuvuista puheen tullen kun sanoin, että kyllä miehen pitää uhrata 40 mk harjoituspukuun, sain vastauksen, ettei seura voi kaikille harjoitusvehkeitä hankkia ja – aivan avoimesti kuulin sanottavan – ettei 40 mk kannata harjoitusvehkeisiin panna, sillähän saa jo pullon viinaa.” Haminan tavoin Sorvalin Veikkojen painitoimintaa oli lamaannuttanut sisällissota. Uutta polvea kuitenkin kasvatettiin. Paikalla oli 50 innokasta. Kolmas seura oli Talikkalan Toverit, jolla oli yliote muista Viipurin piirissä. Sen takasi oma painihuone ja kohtalaisen hyvät matot. Matolla väänsi Nylundin ohjauksessa kaksi päivää 24 painijaa. Viimeisinä Viipurin piirin matkapäivinä Nylund vieraili vielä Uuraan Vilppaassa ja Koiviston Murrossa, joissa painijoita oli vähän. [109]

Nylund kiersi ahkerasti myös Pohjois- ja Itä-Karjalan piirejä. Helylän Myllykylän työväentalolla harjoitteli kylmissä tiloissa toistakymmentä Voiman painijaa. Sortavalan Ponnistuksen toiminta oli lamassa. Sen sijaan Joensuussa oli vilkkaampaa. Joensuun Yrityksellä ja Mutalan Riennolla riitti vääntäjiä. Lieksassa paikalla oli peräti 50 kiinnostunutta. Heistä useat olivat lupaavia nuorukaisia. [110]

Toivo Gerdt (selin) ja Olavi Latvanen sekä Kaarlo Ponsén (päällä) ja
Kalle Puranen jaksoivat kovakuntoisina painia vielä vähän iäkkäämpinä.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Savonlinnaan saavuttuaan Nylund totesi pettyneenä Jyryn harjoitustilan pienuuden. Silti luennointia ja harjoituksia seurasi 60 jyryläistä. Varkaudessa olosuhteet olivat aivan kuin toisesta maailmasta. Nylund kehui työväentaloa linnaksi, mutta toiminta oli niin vilkasta, että jopa tilanahtaus vaivasi, minkä vuoksi lapsille ei voitu tarjota harjoitustiloja. Neuvojan ohjeita oli kuulemassa noin 50 tarmolaista. Nylund kuvasi Varkautta mahtavaksi tehdasseuduksi, jossa luokkarajat olivat selvät. Hyvä painiseura oli myös Kuopion Riento, jonka salissa väkeä oli runsaasti. Myös kaupungin toisessa seurassa Elossa toiminta oli vilkasta. Kuopioon verrattuna Iisalmen Vesassa paini oli lähes lamaannuksissa. Matolla harjoitteli ainoastaan kuusi miestä, vaikkakin luentoa oli kuulemassa noin 40 henkeä. Nylund piristyi päästyään Kajaaniin, jossa Kisa oli panostanut lajiin. Rovaniemellä tilanne oli toinen. Esitelmätilaisuutta saapui kyllä kuuntelemaan noin 50 uteliasta, mutta harjoituksissa kävi vain kymmenkunta. Kemiä Nylund kehui Pohjois-Suomen painikeskukseksi, josta juna kuljetti matkamiestä Haukiputaan asemalle. Sieltä oli noin kahdeksan kilometrin matka Martinniemen kylään. Sen urheiluseura Sarastuksessa innostus oli suurta. Tilaisuuksia seurasi peräti 120 henkeä. Oma sali oli rakenteilla. Seuraavat kolme iltaa vierähtivät Oulussa ohjatessa Tarmon painijoita. Vaihteeksi huomattavasti laimeampaa oli Kokkolassa. Sen viereisessä Ykspihlajan Reimassa paini- ja naisjaoston toiminta oli vilkkainta. Ongelmana on Reimassakin kylmä sali ja huonot pesumahdollisuudet harjoitusten jälkeen. Samanlainen innostus vallitsi Pietarsaaren Voimassa. Seura oli varakas. Se omisti neljä ”omnibusautoa”. Silti painihuoneessa ei ollut kunnollisia peseytymismahdollisuuksia. Matot olivat uudet.

Pietarsaaresta Nylund siirtyi Lapualle, jonka työväentalon yläkerrassa Ponnistuksella oli oma painihuone. Neuvontaesitelmää oli kuulemassa vähänlaisesti väkeä. Nylund arveli sen johtuvan nuorten tanssi-innosta. Etelä-Pohjanmaalla matka jatkui Seinäjoelle. Työväenseura Kiivaassa oli alettu paini kahdeksan vuoden tauon jälkeen syksystä 1926. Vielä laimeampaa oli Ylistaron Yrityksessä. Neuvontatilaisuuteen saapui ainoastaan kymmenen henkilöä, joista neljä miestä heitti hieman enimpiä vaatteita pois ja osallistui harjoituksiin. Seuraavanakin iltana paikalla oli vain neljä miestä. Seura ei tehnyt vaikutusta Nylundiin. Työväentalo oli pieni ja huonossa kunnossa. Naapurikunnassa Isossakyrössä paini oli Voiton ykköslaji. Seurassa oli useita lupaavia vääntäjiä. Ylistaron tapaisessa aallonpohjassa oltiin Laihian Innossa. Vaasassa ongelmana oli ahtaat tilat työväentalolla vilkkaan näytelmä ja muun toiminnan vuoksi. Painihuone oli Kiistolla työväentalon viereisessä pienessä rakennuksessa. Tiloja käytettiin kuitenkin pääasiassa muuhun kuin painimiseen. Lajia harrasti noin kaksikymmentä. Muutamilla oli kompastuskivenä eräs kellariravintola, jonka sivuuttaminen vaatisi heiltä tahdonlujuutta. Vaasasta Nylund jatkoi Inhan Taimen innokkaiden painijoiden pariin. Neuvontatilaisuutta kuunteli noin 80 henkilöä. [111]

Mäntän Valon painiharrastus oli seuran eri lajeista voimakkainta. Olosuhteet olivat hyvät. Työväentalo oli tilava ja erillinen painihuone lämmitettävä. Tampereen Veikkojen tilat sijaitsivat mahtavan työväentalon kellarikerroksessa, jossa oli väljyyttä ja pesumahdollisuudet. Haittana oli liian ohkaiset painimatot. Porin Pyrinnössä olosuhteet eivät olleet aivan Tampereen luokkaa, mutta into nousi sitäkin korkeammalle. Samaten Porin lähellä Reposaaressa riitti innostusta. Nakkilassa Nylund tapasi painija Kajanderin. Muuta kerrottavaa ei sitten ollutkaan paikkakunnan painista.

Hieman paremmin oli Raumalla. Toiveen harjoituksiin riitti poikia. Sen sijaan hiljaista oli Viialan Pyryn painihuoneella. Uteliaita kyllä riitti kuulemaan neuvoja mutta matolle harjoituksiin tuli vain kuusi miestä. Forssan Alussa tilanne oli huomattavasti parempi. Muutamia lupaaviakin painijoita tuli Nylundin vetämiin harjoituksiin. Paraisten Ryhdissä vääntäjiä oli vähän, vaikka työväentalolla oli oma painihuone ja matot kunnoltaan hyvät. Turussa toimintaa haittasi ahtaus. Painijoita riitti, ja he olivat kovin tyytyväisiä Nylundin käyntiin. Samaten onnistuneen neuvonta- ja ohjaustilaisuuden Nylund piti Turun esikaupungissa Nummenmäellä toimineen työväenyhdistys Taiston talolla.

Salon Vilpasta Nylund nimitti pelkäksi painiseuraksi, sillä niin voimakasta työtä tehtiin lajin parissa. Myönteinen vire jatkui myös Lohjan Louhen matolla. Toistakymmentä innokasta poikaa oli mukana harjoituksissa. Yhtä hyvin asiat eivät olleet Virkkalassa, jossa työväenyhdistyksen johdon kerrottiin miltei vihaavan voimisteluseuran toimintaa. Näin voimistelu- ja urheiluseuran Syöksyn painijat joutuivat harjoittelemaan kansakoululla. Hyvinkään Pontevalla olosuhteet olivat kunnossa, mutta matolle uskaltautui vain seitsemän miestä. Ilmeisesti ajankohta ei sopinut, sillä naapurikaupunkiin Riihimäelle Pontevan painijoita ilmaantui noin parisenkymmentä. Seuraavalla työväentalolla Nylund yllättyi myönteisesti, kun hän matkusti Ryttylän asemalta kuutisen kilometriä Napialan kylään, joka ensisilmäyksellä näytti kovin pieneltä ja hiljaiselta. Työväentalo oli kuitenkin suuri ja voimistelu- ja urheiluseuran Pyrkivän painihuoneessa ”miestä oli kuin meren mutaa”. Vilkasta toiminta oli myös seuraavassa paikassa Porvoossa, jossa Nylund ohjasi pienessä työväentalossa paikallisen urheiluseuran Veikkojen painijoita. Viimeiset neuvonsa Nylund jakoi Helsingissä Visan, Iskun, Käpylän Urheilijoiden ja Jyryn painijoille. Erityisesti Jyryn vääntäjät ottivat Nylundin vastaan runsasväkisesti ja innokkaina. [112]

Painijaosto jakoi valtionavuista painin neuvontaan ja kilpailutuomareiden kouluttamiseen 36 000 markkaa vuodelle 1928. Erityisen tärkeäksi koettiin tällä kertaa tuomarineuvonta. ”Jos ei tilannetta nopeasti saada osaltakin korjattua voi se johtaa siihen, että loistava painiurheilumme tulee menettämään paljon, ja joka vastaisuudessa tulee vaikeaksi korjata.” Erityisesti maaseututuomareiden taso arvioitiin ”epämääräiseksi”. Painineuvojaa ei saatu. Vuodelle 1929 toivottiin vastaavaan tehtävään 20 000 markan avustusta. Tähän käyttöön rahaa ei kuitenkaan saatu. Samansuuruinen anomus toistettiin 1930. Lopulta tukea saatiin, vaikkakin vain 12 000 markkaa. Painin osuus oli varsin pieni, kun vuodelle 1930 TUL sai valtionapua yhteensä 250 000 markkaa. [113] Painin saama rahamäärä ei siten vastannut lähellekään sen asemaa TUL:n ykkösurheilulajina.

Painineuvontaan saatiin 1934 valtion apua 14 000 markkaa. Neuvojan tärkeään tehtävään olivat ehdokkaina: Kaleb Nylund Talikkalan Tovereista, Toivo Gerdt Helsingin Tarmosta, Elmer Härmä Helsingin Iskusta, Matti Haajanen Enson Koitosta ja Kalle Pitkänen Tainionkosken Tähdestä. Jaosto esitti tehtävään sitä jo aiemmin hoitanutta Nylundia Viipurista. Hän aloitti neuvontatyöt helmikuussa 1935 Helsingistä ja lähti sieltä kiertämään Suomea 35:llä paikkakunnalla. Seurat huolehtivat neuvojan majoittamisesta. Nylund neuvoi yhteensä 531 painijaa. [114]

Painijaoston neuvontatoiminta oli aktiivista vuoden 1938 aikana. Toivo Gerdt opasti kolmena iltana Riihimäellä 42:ta painista innostunutta. Painijaosto järjesti syksyllä 1938 kuusipäiväiset painiohjaaja- ja tuomarikurssit Pajulahden urheiluopistolla. Jaosto myönsi 29:lle kurssille osallistuvalle apurahan. Lisäksi jaosto maksoi matka-avustuksia kauempaa tuleville. Kurssille osallistui myös Eestin TUL:n jäsen Osvald Brenner. Ohjaajana toimivat Toivo Gerdt ja Onni Helenius sekä luennoitsijana tohtori J. Heikkinen. Kurssilla luennoitiin mm. ensiavusta, amatööripainin hengestä, urheiluhistoriasta ja työläisurheilusta, harjoituskurista, seuratoiminnasta, yleisistä kilpailusäännöistä, erotuomaritoiminnasta, sääntötulkinnoista ja painin ohjaamisesta yhteensä 46 tuntia.  Etelä-Saimaan piirissä Lappeenrannassa, Joutsenossa ja Vuoksenniskalla järjestettiin loka-joulukuussa yhteensä kaksikymmentä neuvontailtaa, joita kuunteli 510 henkilöä. Karjalan piirin tilaisuuksissa Juukassa ja Ilomantsissa kävi nelisenkymmentä. Varsinais-Suomen neuvontaillat Paraisilla kiinnostivat 60 painiaktiivia. Lisäksi erotuomareille tarkoitettuja kursseja pidettiin Hyvinkäällä, Tapanilassa ja Helsingissä. Ne keräsivät innokkaita peräti 618. Painikurssit järjestettiin Pajulahden opistolla myös 1939. Seuraavana vuonna palattiin eri puolella Suomea kiertävään neuvontaan. Painineuvojaksi palkattiin Enson Koiton Matti Haajanen. Hän neuvoi painijoita 26 paikkakunnalla. [115]