Työväen Urheilulehdessä pohdittiin TUL:n perustamisen jälkeen maaliskuussa 1919 painin tulevaisuutta, kun se oli jakaantunut kahteen järjestöön. Painin kehuttiin olevan Suomen ”eniten suosittu urheilumuoto” ja keskeistä työläisurheilua: ”On tunnettua, että painin harjoittajat ovat melkein poikkeuksetta olleet työläisluokkaan kuuluvia ja työväen voimistelu- ja urheiluseurat sen vuoksi vahvimmat painin alalla.” [15] Lehden kommentti oli normaalia oman pesän hehkutusta. Paini oli merkittävää työläisurheilua, vaikkakin sitä kyllä harrastivat tuohon aikaan muutkin kuin työläiset. Joka tapauksessa paini oli kiistatta uuden liiton ykkösurheilulaji. Helsinkiläinen Koiton Visa järjesti TUL:n ensimmäiset painikilpailut maaliskuun puolivälissä 1919. Niihin osallistui 46 painijaa. Painin merkittävää asemaa kuvaa se, että samalla ne olivat koko TUL:n ensimmäiset viralliset kilpailut. Korkeatasoisiksi kehuttuja otteluja käytiin 117. [16]

Kilpailutoiminta ei jäänyt vain Etelä-Suomeen vaan sitä oli heti ensimmäisenä vuotena eri puolella Suomea aina pohjoista myöten. Esimerkiksi  Kemi Into järjesti vuoden 1919 aikana kansallisia ja kansainvälisiä kilpailuja. Parhaimmillaan Innon painikisat venyivät kolmipäiväisiksi runsaan osanoton ansiosta. Muita kovia Pohjois-Suomen painiseuroja olivat tuohon aikaan Kemin Tenho, Karjalahden Ihme ja myöhemmin Veitsiluodon Tempaus. Kemistä kehittyi painikeskus, jossa 1920-luvun loppupuolella toimi neljä elinvoimaista painiseuraa. Rovaniemen Reippaalla oli pitkään ainoastaan Lauri Karppinen, mutta vähitellen muitakin kykyjä alkoi nousta esiin. Kun Oulun ja Perä-Pohjolan piirit jakaantuivat kahdeksi vuoden 1928 alussa, se piristi painitoimintaa. Perä-Pohjolan piirinmestaruuskilpailuihin osallistui kuutisenkymmentä miestä, joista suurin osa oli Kemin seudulta. Innon painitoimintaa vei voimakkaasti eteenpäin vuonna 1920 paikkakunnalle muuttanut Sulo Kokko, joka oli aiemmin edustanut Helsingin Jyryä. [17]

Sulo Kokko teki hyvää työtä. Kemin Innon painijoita kokoontui työväentalolle painimaan joka ilta. Muutamassa vuodessa nuorista miehistä kohosivat E. Svärd, Oksala, Kanon, Välikangas ja Korpela. Pohjoisen seuroista maininnan ansaitsee myös Karihaaran Tenho, jossa lupaavia otteita esittivät Härmä, Saarela, Sirén ja Riekko. Painia harrastettiin myös Kuusiluodon Myrskyssä. Painimattoja odotettiin vielä Haukiputaalle, Iihin ja Martinniemelle. Oulun Tarmo teki arvokasta työtä. Seurassa oli useampia hyviä painijoita kuten Ollikainen, Mynttinen, Kuusela, Kallio ja Lagerqvist. [18]

Etelä-Suomen mahtiseurasta ei tarvinnut vääntää kättä. Helsingin Jyryn painitalli oli ollut jo vuosia maankuulu. Systemaattinen valmennus oli alkanut jo 1903. Jyryn parhaita painijoita olivat puuseppä Thure Ahlberg, kivityömies August Jokinen, räätälimestari Kalle Anttila, Adam Malm ja Alex Järvinen. Painijoita valmensi 1910-luvulta lähtien pitkään ja menestyksekkäästi Kusti Pietikäinen. Helsingin Jyryn vahva asema heikentyi vuoden 1918 sodan vuoksi, kun painijoita menehtyi rintamalla ja pakeni Neuvosto-Venäjälle. Painiharrastusta aloittavat kärsivät heikoista olosuhteista. Seura oli yli vuoden ilman omaa painihuonetta ja painimattoa. Jyryn painihuone ”Siltasaaren kuuluisa painitehdas” otettiin käyttöön elokuussa 1919, jolloin vasta päästiin kunnolla harjoittelemaan. [19]

TUL:n ensimmäinen suuri kilpaurheilullinen voimannäyte oli
huhtikuussa 1919 pidetyt painin mestaruuskilpailut.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Itseoikeutetusti Helsingin Jyry järjesti 1919 ensimmäiset Suomen painimestaruuskilpailut kuten kisoja mainostettiin. Viidessä sarjassa väänsi 42 painijaa. Helsinkiläispainijoille kampoihin pyrkivät laittamaan erityisesti Turun ja Tampereen painijat, joista parhaiten onnistui raskaan sarjan voittanut Ilmari Rantanen Turun Veikoista. Muut mestaruudet menivätkin sitten Jyrylle: höyhensarja Aaro Pirskanen, kevyt Väinö Multanen, kevyt keskisarja Sigurd Sjöberg ja raskas keskisarja Emil Forsström. Uudet lupaavat painijat kuten Tampereen Yrityksen N. Larin  ja P. Leppänen sekä Turun Veikkojen Oskari Meisvuori keräsivät kehuja. Useat painijat valittivat kehnoja harjoitusoloja, kun edellisvuoden melskeissä olivat harjoitustilat ja välineet takavarikoitu. TUL:n puheenjohtaja Eino Pekkala jakoi palkinnot. Hän huomautti kisojen olleen TUL:n ensimmäinen suurempi voimannäyte. Uho oli voimakasta. Pekkalan mukaan kilpailut olivat todistaneet, että TUL hallitsee Suomen painia. [20]

Oma itsenäinen työläispaini lähti käyntiin vanhan kaartin voimin. Erinomaisista painijoista, suurin osa jyryläisiä, ei ollut puutetta: Emil Forsström, Väinö Multanen, Aaro ja Pekka Pirskanen, Sigurd Sjöberg, Väinö Kajander, Otto Oksanen, Th. Hentilä, Otto Lasanen, Otto Korhonen, E., J. A. ja A. Salonen, A. Enberg, K. Puranen, Kusti Pietikäinen, Y. Rautanen, E. Fors, E. Huovi, Adam Malm, K. Kauppinen, O. Luukkainen, A. Kuusela, Theodor Paukkonen, R. Hautakangas ja E. Koponen. Heistä Otto Lasanen oli Tukholman 1912 olympiakisojen pronssimitalisti, joka voitti TUL:n mestaruuden alle 60 kilon sarjassa vielä 1920. Turun Rientoa edustaneen mutta Jyryn harjoituksissa aina välillä vierailleen Robert Oksan parhaat vuodet painuivat kansalaissodan melskeisiin ja sen jälkeisiin maanpakolaisvuosiin. Hän oleskeli pääasiassa Ruotsissa ja tuli tunnetuksi 1920-luvulla painivalmentajana, painin kehittäjänä ja siitä terävästi kirjoittavana asiantuntijana. Väinö Kajander (myöh. Kajukorpi) hallitsi 1920-luvulla suvereenisesti 75 kilon sarjaa. Väinö Lähteinen kehui erityisesti Emil Forsströmiä: ”Hän olikin jumalallinen painija komeine painijanruumiineen.” Forsström lähti kuitenkin 1923 Amerikkaan samaten kuin Jyryn Väinö Multanen ja Sigurd Sjöberg. Valtameren taakse leveämmän leivän perään matkustivat myös Kotkan Riennon Leo Kauppinen ja Theodor Paukkonen sekä Turun Veikkojen Ilmari Rantanen. Otto Oksasta Väinö Lähteinen piti kevyessä sarjassa ”liittomme painijoista pelätyimpänä nimenä”. Hänkin lähti 1920-luvun alkupuolella valtameren taakse mutta palasi sieltä 1920-luvun lopulla. [21]

Emil Forsström oli 1910-luvun lopun ja 1920-luvun alun TUL:n parhaita painijoita.
Hänen ylävartaloaan kehuttiin ”jumalaiseksi”.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

1920-luvun alun yksi eturivin TUL:n painijoista oli Onni Pellinen, jonka painitapaa luonnehdittiin omaperäiseksi, mikä vei lähestulkoon aina samaan lopputulokseen: ”Kun Pellinen painii, niin kaksi miestä kaatuu ja Pellinen jää päälle.” [22] Toinen erinomainen painija oli Väinö Kokkinen, jonka reipasta esiintymistä, hyviä pystyheittoja ja voimaa kehuttiin. [23]

Pelkästään vanhoihin mestareihin ei tietenkään nojattu. Alusta lähtien pyrkimyksenä oli kasvattaa uutta painijoiden joukkoa. Painijaoston puheenjohtaja Pekka Pirskanen kehotti 1919 piirejä järjestämään alokaskilpailuja. Niissä parhaiten menestyneille pidettäisiin omia kansallisia kilpailuja. ”Näin menetellen ei alokkaiden tarvitsisi ensimmäistä kertaa kilpaillessaan peljätä huippukykyjen käsittelyä.” [24] Erityisessä paininumerossa Työväen Urheilulehti esitteli näkyvästi kahdelle sivulle ulottuvin kuvin nuorempaa painijapolvea: Edvin Järnmarkin, August Alakosken, K. Ekmanin, E. Svärdin, T. Mäkelän, O. Lindrothin, N. Hildenin ja Albert Siposen. [25]

Vuonna 1920 mestaruuksista väännettiin Turussa ja 1921 Viipurissa. Turussa moitittiin Kotkan, Oulun, Vaasan, Pietarsaaren, Kajaanin ja Kuopion painijoiden poissaoloa. Mestaruuskilpailujen osallistumismaksu oli viisi markkaa. Kilpailut jaettiin kahdelle paikkakunnalle vuodesta 1922, jolloin painittiin Tampereella ja Jyväskylässä. Tampereen Yrityksen kisajärjestäjät olivat tyytymättömiä jyryläisten poissaoloon. Kolmessa sarjassa oli ainoastaan 18 painijaa. Järjestäjien mielestä: ”Jyry tekee päätöksiä, jotka hajoittavat liittoa, rettelöitsee joka paikassa.” Osallistumismaksua ei enää peritty vuodesta 1924. [26]

Mikkelin Vauhti, Kajaanin Kisa, Porin Pyrintö ja Voikkaan Viesti järjestivät talvella 1923 kansalliset painikilpailut.
Työväen Urheilulehdessä oli runsaasti ilmoituksia kilpailuista. Sivut täyttyivät lähinnä painikisoista.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Paini-innon laajuutta ja sen selvää ykkösasemaa Työväen Urheiluliitossa kuvaa järjestettyjen kansallisten ja kansainvälisten kilpailujen lukumäärä. Ainoastaan ensimmäisenä toimintavuotena yleisurheilu ylsi samaan (12) kuin paini. Seuraavina vuosina painikilpailuja pidettiin enimmillään jopa lukuisammin kuin kaikkien muiden lajien kisoja yhteensä. Painiväki järjesti yli 80 kansallista ja kansainvälistä tapahtumaa 1925 ja 1926. Yhteensä vuosina 1919–1926 painikilpailuja oli yli kaksinkertainen määrä yleisurheiluun verrattuna. Talvilajit, palloilu ja nyrkkeily jäivät selvästi jälkeen. Kilpailujen määrissä laskettuna paini oli TUL:n alkuvuosina aivan omaa luokkaansa. [27]

Vuoden 1926 TUL:n painimestaruuskilpailut Helsingissä onnistuivat erinomaisesti. Paikalla oli 64 painijaa. Työväen Urheilulehti hehkutti: ”Vuosi vuodelta on kehitys kulkenut yhä eteenpäin ja painimestaruuskilpailut ovat saaneet entistä mahtavamman luonteen” (…) ”Joukko oli yleensä mitä sopusuhtaisimmin kehittynyttä voimaa ja terveyttä uhkuvaa väkeä, jollaista saa ainoastaan painijan paraadissa nähdä.” (…) ”Itse kilpailijoissa on kehitys tehnyt työtään vallankin mikäli se koskee kaunista esiintymistä. Otteluun käydään yleensä riuskasti ja vallankin kestävyys on suorastaan ihmeellinen.” Pienoista kritiikkiäkin esitettiin: ”Mutta on osa sellaisia nuhjusluonteitakin, joiden esiintyminen vaikuttaa veltolta ja välinpitämättömältä.” Kuudesta mestaruudesta Helsingin Jyryn painijat veivät kolme: höyhensarja Taavi Kokko, kevytsarja Matti Saarikoski ja keskisarja Väinö Kajander. Muut voitot väänsivät Tampereen Veikkojen kaljupäinen Matti Nurmi kärpässarjassa, raskaan keskisarjan Verner Salonen Porin Pyrintö ja raskaassa sarjassa Turun Veikkojen Oskari Meisvuori. [28]

Kuvio 1. TUL:n kansallisten ja kansainvälisten kilpailujen lukumäärä 1919-1926

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Mestaruuspainien lisäksi painin laaja harrastajajoukko tuli esille liittojuhlissa, joista ensimmäiset järjestettiin kesäkuussa 1927 Helsingissä. Painijoita oli runsaasti mukana. Avajaisissa Töölön Pallokentällä marssi peräti 180 painijaa, joista neljä oli saksalaista ja yksi latvialainen. Ainoastaan kymmeniin lajeihin osallistuvia yleisurheilijoita oli mukana enemmän, lähes viisisataa. Uintikilpailuissa polski 112, nyrkkejään heilutti 88 ja pyöräilyssä veivasi 77 urheilijaa. Otteluja käytiin viidellä eri matolla. Helsingin Jyryn painijat ottivat neljän sarjan voitot. Alle 82,5 kilon Jussi Juhola voitti kaikki neljätoista otteluansa selätyksellä. Tahti oli vielä hurjempaa osanottajarikkaassa 67,5 kilon sarjassa, jossa Vaasan Kiiston Sakari Ilmarinen sai tililleen 48 voittoa yhtä monesta ottelusta. Robert Oksa piti tasoa hyvänä arvellen kuitenkin, ettei kukaan ollut kehittynyt vielä aivan huippumieheksi. Yleisön pieni määrä painikilpailuissa oli pettymys. Se johtui ainakin osaksi siitä, että painimatot oli sijoitettu keskelle kenttää aivan liian kauaksi katsomoista. Oksan mukaan sieltä erotti ainoastaan painijoiden ”ääriviivat”. [29]

Vaikka TUL:n paini oli hyvin organisoitua, sääntötulkinnat tuottivat välillä eriskummallisia tilanteita. Vilho Koski Pietarsaaren Voimasta kyseli 1928 painijaoston kantaa liittyen raskaan sarjan painijaan Aaltoseen, joka oli suljettu Voiman kilpailuista alipainon vuoksi. Aaltonen oli päässyt vielä ensimmäisenä kilpailupäivänä mukaan, kun hän oli saanut painon nousemaan riittävän korkealle juomalla runsaasti kaljaa. Jaosto huomautti, ettei sääntöjen mukaan painijaa voitu hylätä alipainon perusteella. [30]

Suolahden Urho, Käpylän Urheilijat, Högforsin Väkä ja Popinniemen Toverit
pitivät painikilpailut kesällä 1929. Kisat järjestettiin ulkona. Suolahdessa ja Popinniemessä
painittiin urheilukentällä, Käpylässä aseman niityllä ja Högforsissa torilla.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

1920-luvun lopulta alkanut pula-aika ei TUL-lehden mukaan juuri vähentänyt mahdollisuuksia järjestää painikilpailuja maaseudulla. Varkaudessa järjestettiin marraskuussa 1932 kansainväliset kilpailut, joiden kansainvälisyyttä edusti kuitenkin vain yksi painija, Eestin Richard Olle. Yleisöä se ei haitannut. Paikalla oli kolmessa eri kilpailutapahtumassa yhteensä yli tuhat katselijaa. Syksyllä 1932 oli useina viikonloppuina jopa kolmetkin eri painikilpailut. Sen sijaan pääkaupunkiseudulla voimailu oli alamaissa. Painia harrastavat seurat kituivat taloudellisissa ongelmissa. Oma osuutensa vaisuuteen oli myös TUL:n sisäisellä hajaannuksella vuoden 1928 Moskovan Spartakiadiriidan vuoksi. Syksyn 1932 aikana Helsingissä järjestettiin ainoastaan yhdet merkittävimmät painikilpailut, jotka piti Elannon Isku. HTY:n Tarmolla oli tavoitteena järjestää keväällä 1933 kansainväliset kisat. Samaten ennen niin vilkkaan Tampereen piirin painitoiminta oli romahtanut. Piirin johto ei painimiesten mielestä enää riittävästi arvostanut lajia. Taloudellisesti ahtaat ajat rajoittivat kilpailujen järjestämistä. Veikot-seuran hajoaminen vaikutti konkreettisesti lajin vähenemiseen Tampereen piirissä. [31]

SAK koetti piristää lama-ajan keskellä kituvaa painitoimintaa. Se lahjoitti 1933 painijapatsaan TUL:n painimestaruuskilpailuihin. Ensimmäisen kiinnityksen patsaaseen ottivat Tainionkosken Tähden painijat kerättyään viisi pistettä enemmän kuin Turun Toverit. [32]

Vaikka tilanne oli Spartakiadihajaannuksen ja lama-ajan vuoksi varsin vaikea, paini säilytti silti ykkösasemansa. Yleisurheilu ja jalkapallo olivat kuitenkin kuroneet eroa selvästi kiinni. Painin kilpailumäärät alkoivat kuitenkin lisääntyä vuodesta 1934 alkaen, jolloin päästin jo samalle tasolle kuin parhaina vuosina 1920-luvulla. [33]

Kuvio 2. TUL:n kansallisten ja kansainvälisten kilpailujen lukumäärä 1930 - 1934

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Toisiin liittojuhliin 1934 ilmoittautui 311 painijaa 62 seurasta. Kato oli melkoinen, sillä paikalle saapui 199 painijaa 61 seurasta. Eniten painijoitaan, kaksitoista, oli Helsinkiin lähettänyt Tallikkalan Toverit. Helsingin Kotkista oli yksitoista ja Vuoksenniskan Vesasta kymmenen painijaa. Poissaolot johtuivat lähinnä siitä, että monet työnantajat olivat uhanneet työntekijöitään lopputileillä, mikäli he osallistuisivat juhlille. Otteluita käytiin 429. Järjestelyt vaativat paljon työtä. Painijaoston V. Liljeqvist ei ollut aivan kaikkeen tyytyväinen. Hän tiedusteli: ”Minkä johdosta painimattojen kuljetukset liittojuhlassa on annettu sellaisten henkilöiden suoritettavaksi, jotka eivät lähemmin alaa tunne. Hän sanoi myös kuulleensa, että mainitut henkilöt Rafael Paasio ja T. Hänninen ovat koettaneet hankkia tovereikseen apumiehiä mitättömän pienillä palkkioilla.” Painimattojen ja nyrkkeilykehien kuljetukset oli annettu Paasiolle ja Hänniselle 2000 markan urakalla. Kilpailut sujuivat moitteettomasti. Yhtään vastalausetta ei jätetty.

TUL:n mestaruuspainien järjestäminen oli seuroille mieluista 1930-luvullakin. Jyväskylän Veikot lähetti painijaostolle 1934 ”mielenilmaisukirjelmän”, jossa varsin katkeraan sävyyn moitittiin jaostoa Jyväskylän syrjäyttämisestä valittaessa mestaruuskilpailujen isäntää. Veikot saivat järjestää mestaruuspainit seuraavana vuonna. [34] Aiempaa suuremman yleisön TUL:n painimestaruuskilpailut keräsivät 1934 Tampereella, kun kilpailuja selostettiin radioon. Tampereen mestaruuspaineihin osallistui 51 painijaa. Toinen puoli mestaruuksista väännettiin Vuoksenniskalla, jossa oli 48 painijaa. [35]

Pula-ajan jälkeen kilpailutoiminta selvästi vilkastui vuoden 1935 aikana erityisesti painissa, palloilussa ja nyrkkeilyssä. Jyväskylän päästessä yhtenä seurana järjestämään mestaruuspaineja 1935 saavutettiin TUL:n painimestaruuskilpailujen uusi osanottoennätys, 137 painijaa. Eniten vääntäjiä, 29, osallistui kärpässarjaan. Seurojen kiinnostus säilyi seuraavanakin vuonna, jolloin mestaruuskilpailuja haki peräti kaksitoista seuraa. Ne järjestettiin ensimmäistä kertaa kolmella eri paikkakunnalla. Kilpailuista vastasivat Porin Pyrintö, Lahden Kaleva ja Pietarsaaren Stjärnan. Lahdessa väänsi 50, Porissa 38 ja Pietarsaaressa 34 miestä. [36]

Painissa elettiin nousukautta. Kuvaava esimerkki on syksyltä 1936, jolloin vipinää riitti painimatoilla. Kuuteen kilpailuun osallistui peräti 278 painijaa. Tämä ennätys rikkoontui komeasti vuoden kuluttua, jolloin samaan aikaan eri kisoissa paini 325 TUL:n painijaa. Parempaa oli luvassa. Vuosi 1937 oli ennennäkemättömän TUL:n painissa. Piiri, kansallisia ja kansainvälisiä kilpailuja järjestettiin ennätysmäisesti 154. Niihin osallistui yhteensä noin 6000 painijaa. Peräti 864 eri painijaa pääsi kilpailuissa kolmen parhaan joukkoon. [37]

Seuratoiminnan vakuuttava voimannäyte nähtiin juhannuksena 1938, jolloin Helsingin Tarmo järjesti kansainväliset kilpailut Erkki Pesosen 25- ja Toivo Gerdtin 20-vuotisen painiuran kunniaksi. Paikalla Jyryn kesäpaikassa Mustikkamaalla oli noin 3000 katselijaa. Yksi vetonaula oli ammattinyrkkeilijä Gunnar Bärlundin esittämät ”temput”. Samoihin aikoihin aivan toisaalla, pohjoisessa, Kemin Veto järjesti vastaavanlaiset ulkopainit Hahtisaaaren puistossa. Paikalla oli yleisöä noin tuhat henkeä. Työläispainin laajuus ja vahva paikallinen toiminta tuli esiin 1939, jolloin painijaosto kehotti piirejä järjestämään painipäivät piirikuntien mestaruuskilpailujen yhteydessä. Kuusitoista piiriä järjesti mestaruuskilpailunsa liiton painipäivänä. Osanottajia oli 639. [38]

Muihin lajeihin vertaamallakin paini elpyi Spartakiadihajaannuksesta ja lamavuosista 1930-luvun puoliväliin mennessä. Kilpailujen määrissä saavutettiin uusi ennätys (118) vuonna 1935. Se ylitettiin reilusti kaksi vuotta myöhemmin, kun kansallisia ja kansainvälisiä kilpailuja pidettiin jo 127. Yleisurheilu ja jalkapalloilu ylsivät 1930-luvun alun tavoin kisojen lukumäärissä lähimmäksi painia. Erityisesti jalkapallo oli lisännyt toimintaansa ohittaen kilpailujen määrässä painin 1936. [39]

Kuvio 3. TUL:n kansallisten ja kansainvälisten kilpailujen lukumäärä 1935 - 1938

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Kilpailujen määrän lisääntyminen edellytti erotuomaritoiminnan kehittämistä. Painituomarikerho oli aloittanut toimintansa jaoston yhteydessä kesällä 1930. Kerhossa käytiin lävitse mm. TUL:n painisääntöjä, tuomareiden tehtäviä, amatööripainin henkeä ja tarkoitusta, työläisurheilun periaatteita ja päämääriä, kansainvälistä työläisurheilua ja ottelujärjestäjien tehtäviä. Toimintaan osallistui alkuvaiheessa yhdeksän painimiestä. TUL:n ensimmäiset painierotuomarikurssit järjestettiin tammikuussa 1931 Raittiusyhdistys Koiton talolla Helsingissä. Kursseille osallistui 34 erotuomaria. Neuvoja antoivat Robert Oksa,  Onni Helenius ja Koskinen. Samanlainen kurssi järjestettiin myös seuraavana vuonna. Kurssin teknilliseksi mattoneuvojaksi palkattiin Robert Oksa. Mukana oli 33 painierotuomaria. Osallistujat arvostelijat Oksaa siitä, että hän kävi TUL:n painisääntöjen sijasta liiaksi lävitse SVUL:n sääntöjä. Painijaosto pyysi 1936 piiritoimikuntia huolehtimaan painierotuomarikerhojen perustamisesta seuroihin. Erotuomarikortit otettiin käyttöön 1937. [40] Yleensä erotuomareiden toiminta herätti keskustelua, mutta mihinkään laajempaan protestointiin ei ollut tarvetta.

Poikkeuksellisesti 42 Helsingin piirin painijaa kirjoitti 1938 nimensä kirjelmään, jossa vaadittiin painijaostoa vapauttamaan Arvo Leino erotuomarin tehtävistä. Painijoiden mielestä Leino oli: ”Kykenemätön hoitamaan painituomarin tehtäviä liiallisen puolueellisuuden ja epäurheilijamaisuutensa tähden.” Lähinnä painijat hermostuivat Leinon toiminnasta ylituomarina Hamarin Elon kilpailuissa syyskuussa 1938. He olivat olleet niin suivaantuneita, että paluumatkalla Sipoosta painijat olivat aikoneet laittaa Leinon ulos autosta ja kävelemään pilli kädessä Helsinkiin, mutta tästä he olivat luopuneet. Muut tuomarit puolustivat Leinoa, vaikka tämä ei ollut kuullut ajanottajan päätösmerkkiä ja antanut ottelun jatkua useita minuutteja. Kilpailut olivat sujuneet heidän mukaansa sääntöjen mukaisesti alusta loppuun. Protesteja ei jätetty. Painijat laativat kirjelmänsä kolme päivää kilpailujen jälkeen. Painijaosto ei ottanut kirjelmää käsiteltäväksi, koska protestit piti jättää kilpailujen aikana.

Seuraava painijoiden ja erotuomari Leinon kohtaaminen aiheutti aikamoisen hässäkän. Karkkilan Sisu järjesti marraskuussa 1938 kansalliset painit. Kun helsinkiläisille painijoille selvisi, että kisoihin oli pyydetty ero- ja ylituomariksi painijaoston jäsen Arvo Leino, he ilmoittivat jo punnituksessa jäävänsä kilpailun ulkopuolelle. Tästä oli seurannut kinastelua. Painijoilla ei ollut kovin korkeaa käsitystä jaostosta. Heidän mukaansa se oli aina Leinon puolella; toimi hän erotuomarina miten tahansa. Painijat kuitenkin suostuivat lopulta kilpailemaan, kun Leino ilmoitti pysyttelevänsä ylituomarina. Jaoston jäsenistä Salmen mukaan painijoiden mieli kuohahti, koska Karkkilassa kisattavan kiertopalkinnon aiempi voittaja oli Leinon seura Visa. Jaosto asetti erityisen komitean tutkimaan välikohtausta. Komitea kutsui kuultavakseen kahdeksaa helsinkiläispainijaa, vaikka Leino ja painijat olivat jo sopineet riitansa Karkkilassa.

Komitean tutkintaan saapuivat kutsuttuina painijat Kalle Rönn ja V. Mattila Helsingin Kotkista, U. Rautiainen ja Yrjö Koskinen Helsingin Iskusta, Pauli Koponen ja Arvo Leinonen Helsingin Visasta sekä Evert Gerdt ja Aarne Oksanen Helsingin Tarmosta. Painijaoston puheenjohtaja K. A. Vuori pahoitteli rettelöä ja totesi sen olevan ensimmäinen TUL:n painin historiassa. Painijoista Aarne Oksanen huomautti suoraan Leinon sortaneen häntä antamalla jatkuvasti varoituksia ja huomautuksia, kun Oksanen paini Visan miehiä vastaan. Pauli Koponen valitti samaa. Kalle Rönn selvitti huomauttaneensa Leinolle Karkkilassa hänen olleen mattotuomarina Visan miehen painiessa ”niin kuuma, ettet tunne etkä näe toista miestä ollenkaan tekipä tämä mitä tahansa”. Komitea totesi Karkkilan välikohtauksen sovituksi Leinon ja painijoiden välillä jo kilpailupaikalla. Se oli vakuuttunut, ettei vastaavanlainen tapaus enää toistuisi. Neuvonpitoon osallistuneet allekirjoittivat päätöslauselman, jossa he vakuuttivat, että sovinto on tehty eikä mitään seuraamuksia ole tarpeellista tuomita. [41] Vaikea ja laajaksi paisunut epäluottamus saatiin näin sovituksi työväenliikkeelle ominaisella keskinäisellä solidaarisuudella.