Jo ennen oman liiton perustamista työläispainijoiden taso oli korkealla. He menestyivät vuoden 1912 Tukholman olympiakisoissa. SM-paineissa he napsivat voittoja ja mitalisijoja vuosittain. Esimerkiksi vuoden 1917 SM-paineissa työläispainijat saavuttivat neljä voittoa, joista Helsingin Jyryä edustaneet ottivat kolme. [2]

Paini oli ensimmäisiä urheilulajeja, joka pääsi aloittamaan toimintansa vuoden 1918 sodan jälkeen, kun työväentalot vapautuivat takavarikoista. Omaa, porvareista riippumatonta työläispainia alettiin harjoittaa, kun TUL perustettiin Helsingissä Koiton talolla tammikuussa 1919. Paikalla oli edustajia 56 seurasta. Niiden jäsenmäärä nousi runsaaseen 7700:aan. Kokouksessa oli näin edustettuna yli neljäsosa vuoden 1917 työväen urheiluseuroista. Työläispainin johtomiehet olivat vaikuttaneet vahvasti oman järjestön perustamiseen, mikä oli ollut esillä jo useita vuosia. Painijaoston pitkäaikainen puheenjohtaja Severi Koskinen painotti, miten vahva painiseura Helsingin Jyry lähetti työväenseuroille kirjeet ja kyselykaavakkeet koskien oman liiton perustamista. Koskinen arveli jälkikäteen, että oman liiton perustaminen olisi toteutunut, jos Jyryn sihteeri, SVUL:n toimitusvaliokunnan jäsen John Lindberg ei olisi haudannut kirjeitä vuoteen 1914 saakka. Muussa tapauksessa ne olisi voitu lähettää jo aiemmin. [3]

Ensimmäisinä TUL:n jaostoina toimintansa aloittivat vain neljä päivää perustamisen jälkeen paini-, voimistelu- ja talviurheilujaostot. Yleisurheilu- ja uintijaostot perustettiin huhtikuussa 1919, naisten voimistelu- ja urheilujaosto toukokuussa ja palloilujaosto syyskuussa 1919. Seuraavana vuonna oman jaostonsa saivat nuoret ja 1922 nyrkkeily. [4] Painijaostoa johti vuosina 1919–1921 Pekka Pirskanen. Häntä seurasi Severi Koskinen. Yhteishenki oli hyvää vielä 1920-luvun puolivälissä. Koskinen iloitsi 1926: ”Jaoston jäsenissä vallitsi hyvä yhteisymmärrys ja toveruus kuten tähänkin saakka ja että päätökset tehtäisiin tyynesti ja harkiten.” Painijaoston tärkeyttä osoittaa, että sen sihteerinä toimi TUL:n taloudenhoitaja. [5]

Työväen Urheilulehti arvosti painia. Se oli 1920-luvulla lehden eniten esille nostama laji. Poikkeuksellisesti erityinen paininumero julkaistiin huhtikuussa 1923. Mikään muu laji ei siihen mennessä eikä sen jälkeenkään 1920- ja 1930-luvulla saanut vastaavaa arvostusta. Paininumeron pääkirjoituksessa painin korostettiin aina olleen työläisurheilun tuki ja turva. ”Liittomme mahtava voima on ensihetkestä nojautunut suuressa määrin valtaisaan ja mainehikkaaseen painijain joukkoon.”  Lisäksi todettiin Suomen huomattavimman voimistelumiehen Ivar Wilskmanin useita kertoja ylistäneen, miten paini kehittää terveyttä, kehon kauneutta ja sopusuhtaisuutta. Lähinnä kirjoituksessa kuitenkin nostettiin esille työläisnuorukaisia, jotka kerta toisensa jälkeen saapuivat painiharjoituksiin innostuneina ja säännöllisiin harjoituksiin sitoutuneina. Urheilun he mielsivät yhtä merkittäväksi kuin työnteon ja ravinnon. Painisalille he tulivat ”aivan kuin työhön ja syömään”. Tällä asenteella erinomaiset tulokset olivat vain ajan kysymys. Uusia nuorukaisia kehotettiin palavasieluisen kirjoituksen päätteeksi painisaleille: ”Työläisnuorukainen, käykin siis ujostelematta painisalille, ota ensiaskel ja sinä tunnet löytäneesi sellaisen ruumiinharjoitusmuodon, joka sinua viihdyttää, joka vetää sinun mukaansa! Muutamien harjoituskuukausien perästä tunnet voimasi varttuneen ja ryhtisi käyneen uljaammaksi.” [6]

Työväen Urheilulehti julkaisi huhtikuussa 1923 erityisen paininumeron.
Mikään muu TUL:n urheilulaji ei saanut vastaavanlaista arvostusta.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Seppo Hentilä toteaa Suomen työläisurheilun historian ensimmäisessä osassa, että paini oli TUL:n valtalaji liiton perustamisesta lähtien. Painijaoston toiminta oli alusta saakka sujuvaa ja itsetietoista. Sen jäsenet asettuivat tarvittaessa liittotoimikunnan päätöksiä vastaan, mikäli he olivat selvästi ratkaisuista eri mieltä. Varsinkin henkilövalinnoissa vedettiin usein omaa linjaa.

Painijaosto suivaantui kesällä 1925 perusteellisesti, kun liittotoimikunta oli syrjäyttänyt jaoston Frankfurtin työläisolympialaisiin valitseman Severi Koskisen ja valinnut tilalle johtajiksi Väinö Lähteisen ja Y. Tähtisen. Jaosto ilmoitti eroavansa. Liittotoimikunta ja TUL:n olympiakomitea valitsivat uudelleen johtajan. Vaalissa Koskinen sai kaksitoista ja Lähteinen seitsemän ääntä. Tuloksen jälkeen jaosto päätti jatkaa toistaiseksi työskentelyään. [7]

Paini ja vähitellen myös nyrkkeily olivat harrastajamäärältään keskeisiä lajeja, joiden edusmiesten päälle ei voinut kävellä. Liittotoimikunta esitti 1927 kansainväliseen voimailuvaliokuntaan ehdokkaikseen Väinö Lähteistä ja Eero A. Pullia. Kumpikaan ei kelvannut paini- ja nyrkkeilyväelle, joiden jaostojen yhteiskokouksessa ehdokkaiksi nostettiin Severi Tuhkunen ja Väinö Isola. ”Samalla päätettiin liittotoimikunnalle tiedoittaa, että jaostojen mielestä oli menetelty tahdittomasti asettamalla ehdokkaita, joiden asettaminen on ennen kuulunut jaostoille. Tällainen ylempien elimien esittämä ehdotus tietää aina jonkinlaista ennakkopäätöstä ja sitoo näinollen alempien valintavapautta.” [8] Vaikka paini- ja nyrkkeilyjaostot olivat tehneet kantansa selväksi, kansainvälisen voimailuvaliokunnan jäseneksi valittiin Lähteinen. [9] Valinta tehtiin välittämättä siitä, että hänen tiedettiin jo ennestään olevan huonoissa kirjoissa sekä paini- että nyrkkeilyväen keskuudessa. Painijaoston ja liittotoimikunnan välit eivät olleet koko 1920-luvun aikana kunnossa. Kärhämän aiheita nousi esille jatkuvasti. Niiden selvittelyyn oli aikaa ja energiaa. Mitään muutakaan vakavasti otettavaa vastapuolta ei ollut vahvalla painijaostolla. Suhde SVUL:n painijaostoon oli ongelmaton, koska käytännössä 1920-luvun aikana ei rakentunut mitään virallisia yhteyksiä.

Painijohtaja Severi Koskinen oli jälleen esillä keväällä 1927, jolloin nimeltä mainitsematon liittotoimikunnan jäsen väitti hänen syyllistyneen painijaoston puheenjohtajana päätösten saneluun oman mielensä mukaan. Jaosto torjui tällaiset väitteet asiattomina ja korosti jaoston työskentelyssä vallinnutta yksimielisyyttä. Äänestää oli tarvinnut vain kolmesti. Ainoaksi ongelmaksi muutamissa päätöksissä nähtiin Helsingin Jyryn vahva edustus. Jaosto toivoi parempaa yhteistyötä liittotoimikuntaan päin: ”Asiallisuus niin puolelta kuin toiseltakin vaikuttaa parhaiden molemminpuolisen luottamuksen saamiseen ja johon jaostolla ainakin tällä kertaa on harras halu.” [10]

Välejä liittotoimikuntaan parannettiin väliaikaisesti sillä, että Koskinen ei enää jatkanut painijaoston johdossa. Uutena puheenjohtajana aloitti 1927 A. Tuhkunen, joka oli ollut jaoston jäsenen neljä vuotta. Severi Koskinen palasi kuitenkin takaisin jaoston vetäjäksi 1928. Seuraavan vuoden alussa hän toivoi rakentavaa yhteistyötä ”unohtaen kaikki menneenä aikana vallinneet pienet kinastelut”. P. Tiihonen johti painijaostoa vuodesta 1929 aina 1932:een, jolloin korvaamattomaksi koettu Koskinen palasi kolmatta kertaa jaoston johtoon. K. A. Vuori valittiin Koskisen seuraajaksi 1936. [11]

Väinö Lähteisen ja painijaoston välit olivat kehnot koko 1920-luvun. Uuteen kiistaan ajauduttiin 1927, kun jaoston mukaan Lähteinen oli antanut vääriä tietoja painijoiden valinnasta työläisolympialaisiin. Se uhkasi julkaista Työväen Urheilulehdessä jaoston ja liittotoimikunnan valintoihin liittyvän kirjeenvaihdon. Keskustelujen jälkeen aikeesta luovuttiin. [12] Liittotoimikunnan ja painijaoston välit huononivat edelleen syksyllä 1927. Jaosto suivaantui, kun toimikunta oli sopinut painijoiden lähettämisestä Latviaan. Jaosto ei ollut käsitellyt kokouksessaan matkaa lainkaan. ”Koska liittotoimikunta oli asian alunpitäen järjestänyt jaostoa kuulematta.” [13] Keskinäistä luottamusta yritettiin kohentaa. Liittotoimikunnan edustaja Väinö Lähteinen osallistui painijaoston kokouksiin aiempaa säännöllisemmin syksystä 1927. [14]