Sodan jälkeen puutetta muttei kurjuutta

Pitkän sota-ajan jälkeen paluu normaaliin kesti useamman vuoden, koska sota musersi suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteet hajalle. Myös urheiluelämä koki kovia. Satoja painijoita parhaassa iässään kaatui jatkosodassa. Esimerkiksi 22-vuotias lappeenrantalainen Niilo Raitavuo menehtyi Syvärillä toukokuussa 1942. Hän oli yksi Suomen lupaavimmista raskaan sarjan painijoista. Lahden Kalevan 25-vuotias Ilmari Järvinen kaatui Syvärillä kesäkuussa 1942. Hämeenlinnalainen 29-vuotias Antti Koskinen oli syksyllä 1942 korjaamassa katkenneita puhelinyhteyksiä, kun vihollisen ankara granaattikeskitys osui paikalle. Koskinen sai päähänsä sirpaleen ja kuoli. Hän oli yksi TUL:n eturivin pidetyimmistä painijoista. Kaatuneita vielä enemmän miehiä haavoittui niin pahoin, etteivät he koskaan palanneet painimolskille. TUL:ssa nähtiin ratkaisuksi kasvattaa kokonaan uusi painijapolvi.

TUL:n painijaoston ja Painiliiton yhteistoimintavaliokunta antoi kokouksessaan 7. syyskuuta 1944 lehdistölle välitettäväksi julkilausuman. Sen allekirjoittaneet puheenjohtajat Kustaa A. Vuori ja Arvo Himberg Painiliitosta kehottivat seuroja käynnistämään jälleen toimintansa. TUL-lehdessä yhteinen lausunto julkaistiin näyttävästi etusivulla.i

”Suomen painimiehille. Sodan julma peikko on väistymässä yltämme ja siirrymme rauhanajan toimiin. Raskas on puolustustaistelumme ollut myös Suomen urheilulle. Korvaamattomat ovat olleet sen antamat lunnaat sodan alttarille. Jälleenrakentaminen on senvuoksi ensimmäinen tehtävämme urheilussakin. PAINISEURAT: Ryhtykää jälleen ripeään toimintaan, järjestäkää jäsenillenne harjoitusmahdollisuuksia ja kilpailuja, kiinnittäkää huomionne poikiin ja nuorisoon, sillä heistä on kasvatettava tulevat mestarimme. PAINIJAT: Harjoitelkaa tunnontarkasti ja vaalikaa kuntoanne, sillä poismenneitten tovereittenne muisto velvoittaa Teitä. Tavoitteeksi Teille ilmoitamme, että Suomen mestaruuskilpailut kr.room. painissa tullaan pitämään marraskuun loppupuolella ja maaottelu Ruotsia vastaan joulukuun alkupuolella. Teidän tehtävänne on puolustaa urheilumme mainetta ja isänmaamme kunniaa, niin kuin olette sen menneinäkin aikoinakin tehneet. Suomen paini kohotettakoon jälleen entiseen loistoasemaansa.”ii

Vaikka intoa aloittaa urheilutoiminta ja siten palata normaaliin elämään oli riittävästi, sitä rajoitti ruoka- ja tavarapula. Sota-aikana aloitettu peruselintarvikkeiden ja monien käyttötavaroiden säännöstely jatkui aina 1950-luvun alkupuolelle saakka. Miestä oli vaikea heittää harjoituksissa ja kilpailujenkin järjestäminen hankaloitui, kun lukuisat painikämpät olivat olleet sota-ajasta muussa käytössä eikä painimattoja ollut riittävästi. Varkauden painiässä Veikko Tarvainen pelkäsi lokakuussa 1944 painiharrastuksen sammuvan monella paikkakunnalla ellei painikämppiä saataisi takaisin varsinaiseen käyttöön. Esimerkiksi Savonlinnassa tilanne oli vaikea. Siellä ainoa painikämppä menetettiin jo talvisodan alkaessa. Tarvainen ihmetteli, miten rintamalla oli järjestetty vaikeissa oloissa harjoitustiloja, mutta nyt sodan jälkeen kotona ne puuttuivat. Hieman katkerasti hän totesi: ”Tosin joku on kirjoittanut, ettei rintamalta palaavista ole enää urheilijoiksi, että tilalle on nousemassa uusi polvi, mutta olisimmehan näille nuorille kuitenkin jonkinlaisina harjoitustovereina. Eikä se uusikaan polvi pääse nousemaan ja kehittymään, jos painihuone on työvelvollisten asuntona, niin kuin on mm. Varkauden asianlaita.”iii

Seuroilla oli varoja. Ongelmana oli, ettei ollut mitään ostettavaa. Oulun Kisko ja Ylöjärven Ryhti pyysivät TUL:a avuksi. Painijaosto joutui toteamaan, ettei heillä ole painimattoja. Ainut toive oli saada uusi matto Liljamon mattotehtaalta Lapualta. Vastaavasti Yrjö Liljamo kääntyi TUL:n painijaoston puoleen, jotta se vaikuttaisi kansanhuoltoministeriöön. Liljamo tarvitsi ostokiintiötä saadakseen materiaalia painimattojen valmistamiseen.iv

Asianmukaisia perusvarusteita ei löytynyt heti edes huippupainijoille. Tämän sai keväällä 1945 karvaasti kokea Kelpo Gröndahl, jolta oli seuran mukaan varastettu kilpailumatkalla Haapamäen asemalla matkalaukku. Siellä olivat kaikki hänen painivälineensä. Gröndahlin seura Reposaaren Kunto pyysi apua TUL:n painijaostolta. Jaostolla oli myydä seuralle yhdet mustat painitrikoot. Lisäksi yritettiin hankkia jostakin verryttelypuku. Sen sijaan ”painikenkiä ei nykyisin voi mistään järjestää”. Vielä syksylläkään ei Kelpolla ollut kunnon varusteita. Hän esiintyi Helsingin Visan kansainvälisissä paineissa kuin huutolaispoika. Painitrikoot istuivat huonosti ja painitossuina olivat heikonlaiset kumitossut.v Kelpokin sai jostain lopulta kunnon varusteet ja ura jatkui.

Vaikeaan tilanteeseen saatiin apua Ruotsista. Nordiska Idrottsinsamlingen lähetti kesäkuussa 1945 TUL:lle ja Painiliitolle 50 kappaletta painitrikoita. Kahdeksan trikoota ehti jo kadota ennen kuin lähetys saapui perille. Loput jaettiin tasan eli TUL sai niistä 21 kappaletta, joita se antoi yksitellen erillisten anomusten perusteella eniten tarvitseville.vi Painikenkiä tilattiin marraskuussa 1945 yhteensä 200 paria, joiden ostamiseen saatiin lupa kolme kuukautta myöhemmin. Kenkiä jaettiin seuroittain. Eniten, kuusi paria, saivat Vaasan Tovereiden painijat. Yhteensä painikenkiä välitettiin ensi vaiheessa 43 seuralle. Nämäkään eivät riittäneet. Ruotsista lahjoitettiin nahkaa, joista TUL valmistutti 85 paria painikenkiä.vii

Pula jatkui pahana vuoden 1946 aikana. Åke Engman Helsingin Jyrystä anoi liitolta painitrikoita. Ilman niitä hän oli joutunut painimaan uimahousuissa. Kun Engman sai tarvitsemansa, kaikki ruotsalaisten lahjoittamat trikoot oli jaettu. Painimattojen osalta tuli helpotusta, kun kansanhuoltoministeriö myönsi ostoluvan painimattojen päälliseen tarvittavaan kankaaseen. Lisää painitrikoita saatiin, kun kansanhuoltoministeriö lupasi TUL:lle lankakiintiön. Sen avulla valmistettiin 399 trikoota. Niiden jaosta vastasivat piirit. Eniten, 40, annettiin Kymenlaakson ja Keski-Suomen piireille. Helsinki, Saimaa, Pohjanmaa ja Lappi saivat kukin 30 painitrikoota. TUL:n painijaosto ja Painiliitto hakivat vielä kerran helpotusta tilanteeseen anomalla kansanhuoltoministeriöltä 300 kiloa villalankaa painitrikoiden valmistamiseen. Trikoiden puute väheni elokuussa 1948, jolloin piireille jaettiin 600 painiasua.viii

Pula kunnollisista painimatoista jatkui pitkään. Syksyllä 1952 Kausalan Yritykselle tilattiin matto Yrjö Liljamon tehtaalta. Se valmistettiin TUL:n meriheinästä. Liitto lainasi seuralle 50 000 markkaa, millä summalla alustan toivottiin valmistuvan. TUL:n painijaosto halusi kolme kappaletta 5 x 5 metrin mattoja, jotka aiottiin myydä jaoston valitsemille seuroille. Niitä saatiin kuitenkin tehtyä vain yksi kappale, kun kaikki meriheinä meni siihen, noin 800 kiloa. Vuonna 1956 TUL ja SOK sopivat, että TUL välitti Superlon-painimattoja. Liiton saama viiden prosentin alennus annettiin seuroille niiden maksaessa maton.ix

Painijat tarvitsivat muita enemmän ja parempaa ruokaa, kun he työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin käyttivät runsaasti energiaansa harjoituksiin ja kilpailuihin. TUL:n ja Painiliiton yhteistoimintavaliokunnassa huolehdittiin, että edustuspainijat saivat kansanhuoltoministeriöstä lisää elintarvikekortteja. Ministeriö myönsi 1945 yhteensä 30 korttia, joista viisitoista jaettiin TUL:n parhaimmille painijoille. Seuraavana vuonna TUL anoi elintarvikekortteja 34 huippupainijalle. Kansanhuoltoministeriö myönsi kortit kaikille.x

Sodan jälkeen oltiin huolestuneita rintamalta palanneiden miesten alkoholinkäytöstä. TUL:n painijaosto ja Painiliitto sopivat joulukuussa 1944 painattavansa kummallekin 1 000 kappaletta julistusta, joka laitettiin seuratalojen ja painikämppien seinälle.

”Painijoille ja painimiehille. Olet Suomen kunniakas painija. Mielestäsi paini on oikeata miesten urheilua. Varmaan toivot yleisön kunnioittavan tätä urheilua ja sen harrastajia. Sen vuoksi: Muista, että matkoillasi, kadulla, junassa, laivassa, hotellissa ja muualla aina esiinnyt rauhallisesti, maltillisesti ja sivistyneesti. Vältä kovaäänistä ja loukkaavaa puhetapaa. Karta alkoholia ja varsinkin urheilun yhteydessä. On miehen arvoa alentavaa eikä missään tapauksessa sovi urheilijalle olla humalassa. Älä koskaan salli viinaa käytettävän kilpailupaikalla tai harjoitussalissa. Jos huomaat sellaista, pane vastalauseesi ja estä se. Näitä neuvoja noudattaen olet seurallesi kunniaksi ja tuet painiurheilua.”xi

<<< Painia sodasta kärsineiden hyväksi | TUL:n paini parhaaksi Suomessa (vuodet 1945–1952) >>>

Viitteet: