30.4.1997 haastattelu Veikko Männikkö

Haastattelijana Seinäjoella Hannu Kiminkinen, TUL:n painin lajipäällikkö

Millainen sinun lapsuutesi oli ja millaisesta perheestä olet lähtöisin? Miten olet ajautunut urheilun pariin, onko paini ollut ensimmäinen oma laji?

Minun kotini oli tästä Seinäjoen asemalta kolmatta kilometriä Haapamäen suuntaan. Isä ja äiti erosivat ja äitini vanhemmat kasvattivat minut. Me muutettiin Jalasjärveltä Sydänmaalle vuonna 1924, mä olen ollut silloin kahden vuoden ikäinen ja siitä lähtien olen asunut mummon ja papan luona. Isä ja äiti asuivat Lohjalla, isä oli kalkkitehtaalla työssä 1920-luvun loppupuolella ja vuonna 1933 he tulivat sieltä pois. Minä en ole ollut siellä heidän mukanaan. Isä on ollut kuulemma kova työmies. Minä tunnen isääni aika vähän, en ole ollut hänen kanssaan kuin siellä Lohjalla viisi viikkoa 1920-luvun lopulla ja sieltä mä tulin takaisin mummon ja papan luo. Ja sieltä mä olen lähtenyt painia harrastamaan.

Sydänmaan Karhu oli seura ja siellä oli valtavan kova paini-innostus silloin 1930-luvulla.

Oliko se TUL:n seura?

Kyllä, TUL:n seura.

Joka tiistai ja perjantai oli painiharjoitukset Sydänmaan työväentalon yläkerrassa. Siellä oli pieni matto, 4,5 x 4,5 m. Siellä sitä tuli painittua.

  Minähän olin työssä Sydänmaan asemalla, siihen aikaan sinne tuotiin paljon puutavaraa, koska Virtain, Parkanon ja Porin rataa ei vielä silloin ollut. Lankut tuotiin hevosilla, talvella reen kyydissä, Sydänmaan asemalle. Hevoskaravaanit olivat useita satoja metrejä pitkiä. Junalla puutavara vietiin sitten satamiin. Siellä asemalla minä olin pikkupojasta lähtien lastaamassa tukkeja, halkoja, lankkuja ja lautoja. Kaappari oli siinä sellaisena esimiehenä.

Oliko paini sinulle luontainen valinta, vai olivatko muutkin lajit mukana?

Ei oikeastaan. Ei siellä ollut muuta kuin painia, minulla paini on ollut aina sydäntä lähellä. Minä en ole nuorempanakaan ollut lainkaan heikko, olen alun perin ollut isokokoinen. Siitä huolimatta minulla oli painiin valtavan kova innostus.

Lähtikö paini teidän seurassa kreikkalais-roomalaisena vai vapaapainina?

Nimenomaan kreikkalais-roomalaisena. Vapaapainia ei silloin ainakaan Sydänmaan Karhun puitteissa harrastanut kukaan.

Siellä ei ollut ketään painiopettajaa, vaan siellä oli muistaakseni Laitisen painikirja, missä näytettiin otteet ja miten ne tehdään. Kirjasta minä olen oppinut painimaan.

Oliko siellä varsinaista valmentajaa ollenkaan?

Ei ollut. Paitsi TUL:sta lähetettiin jonkun kerran oppia antamaan valmentaja Kaleb Nylund.

Kun pappa kuoli vuonna 1936, muistan kun yksin lastasin halkoja rautatievaunuun, 46 tai 42 kuutiota halkoja eri päivinä. Se oli kovaa hommaa. Tukin lastauksessa meitä oli kolmen miehen ryhmä ja saatiin markka tukilta, ja jokaiseen vaunuun meni n. 80-90 tukkia. Joskus jos oli pienempiä tukkeja niitä meni 100 kpl. Siihen aikaan se oli mahtava päiväpalkka. Lisäksi lastattiin propseja ja lautoja ja lankkuja. Olen monesti jälkeenpäin ihmetellyt, miten sitä silloin nuorena jaksoi.

Meiltä oli tasan neljä kilometriä matkaa Sydänmaan työväentalon yläkertaan, jossa me harjoiteltiin. Joka ilta mä pyöräilin sinne. Minä olin sen porukan nuorin ja mun piti sitten näyttää sen kirjan perusteella mitä tehdään.

Mä kävin kilpailuissa jo ennen sotia. Vuonna 1934, jolloin olin 13-vuotias, olin ensimmäisen kerran kilpailuissa, mä painin 58-kiloisissa.

Vuonna 1938, joulukuun 18., mä tulin tänne Seinäjoelle. Risto Särkkä hankki minulle johtajan paikan Maakunnan Autoon. Mä olin silloin 17-vuotias. Tuona vuonna itsenäisyyspäivänä minä voitin ensimmäisen kerran 58-kiloisten sarjan, vaikka siellä oli Pohjanmaalta poikia, jotka olivat harrastaneet painia jo enemmän.

Kun tulit Seinäjoelle, oliko täällä muita painiseuroja Sisun lisäksi

Seinäjoen Urheilijoilla oli painia.

Muistan, kun minä painin siellä Sydänmaalla, ajattelin, että jos mä menestyisin painissa ja minut huomioitaisiin maakunnassa niin sitä kautta voisin saada työpaikan. Sydänmaalla ei ollut kuin sitä lastaushommaa, ja sekin väheni kun Virrat, Parkano ja Pori tulivat kuvaan mukaan. Välimatkat lyhenivät meren rantaan ja Sydänmaalta lastaushomma loppui aivan yht’äkkiä.

Sitten kun se lastaushomma loppui, niin silloin viimeisenä vuonna Sydänmaan Osuuskauppa teki marjalaatikoita. Ne tehtiin tilaustyönä ja niitä tehtiin valtavat määrät. Osuuskaupan pitkässä varastorakennuksessa oli noin kymmenkunta marjalaatikon tekijää. Ja sitten kun valmistus hiljeni, mä tein niitä yksin. Niistä sai markan kappaleelta ja mä tein niitä 90-100 laatikkoa päivässä. Samana vuonna kun marjalaatikoiden teko loppui mä tulin tänne Seinäjoelle.

Sinä tulit tänne Seinäjoelle ennen sotia?

Kyllä, vuonna 1938.

Miten sota vaikutti työ- ja painihommiin?

Mä olin siellä Maakunnan Autossa töissä koko sodan ajan, joitakin palvelusikäisiä miehiä sieltä vietiin sotaan. Seinäjokeahan pommitettiin kaksi kertaa, toisella kertaa kuoli parikymmentä ihmistä. Ensimmäinen pommitus oli kaikkein tuhoisin, mm. viljavaraston osa hajosi.

Me kaikki, jotka olimme töissä, ajattelimme, että on turha lähteä minnekään suojaan, koska ainut suoja oli lähistöllä oleva oja.

Painiharrastus lähti siitä, että alun perin mä rupesin pärjäämään ja sain tietoa.

Mä lähdin asepalvelukseen 2.4.1941 ja näin ollen mä olin sodan alkujoukoissa. Ja siinäkin minulla oli valtavan hyvä tuuri, että mä en joutunut rintamalle. Maakunnan Auton johtaja Aukusti Luukko oli sen porukan vääpelinä ja neljä tai viisi Maakunnan Auton asentajaa oli autokomppaniassa. Meidän komppania oli syömässä Oulun kasarmilla ja Isolan Väinö, joka oli yhtenä asentajana

Maakunnan Autossa näki minut siellä soppajonossa ja huusi, että tule käymään täällä. Hän kyseli kuulumisia ja minä kerroin, että kuuluu sen verran, että meidän porukka lähtee parin päivän kuluttua Hiitolaan. Tämän jälkeen hän meni Luukon juttusille. Hän sanoi, että poika (kutsui minua pojaksi) on tuolla jonossa ja se pitäisi saada sieltä pois. Sitten kun me menimme ruokailusta n. kilometrin päässä olevalle majapaikalle, minut kutsuttiin toimistoon, ja paperit oli siellä valmiina.

Kyllä siinä oli suojelusenkeli mukana, siitä meidän porukasta kaatui suurin osa ensimmäisessä hyökkäyksessä.

Ja sitten sodan jälkeen päästiin samaan paikkaan töihin.

Pääsitkö sinä tänä aikana painimaan?

Kyllä, oikein hyvin.

Pyörivätkö kisat silloin?

Kyllä, aivan täysillä. Kisoja oli useammat kuukaudessa.

Olivatko ne miesten kisoja?

Nimenomaan miesten kisoja. Siihen aikaan ei ollut poikapaineja.

Mikä sinun sarjasi oli?

73 kg. Ennen sotia mä painin 66-67 kiloissa. Mä en ole koskaan laihduttanut.

Entä olympialaisiin pääseminen. Olivatko karsinnat tiukat, oliko tuomaripeliä ja miten menestyit siellä?

Painiliiton ja TUL:n välillä oli valtavan kova kilpailu ja silloin tämä ns. yhteistoimintasopimus meni poikki. Ensimmäiset karsinnat taisivat olla Varkaudessa. Siellä valittiin viisi miestä kummastakin liitosta ja näistä valittiin kolmansiin karsintoihin kolme parasta molemmista liitoista. Ja tästä karsiutui kaksi viimeistä miestä pois ja minäkin karsiuduin pois. Siihen aikaan se oli hyvin tiukkaa.

Ennen olympialaisten karsintoja oliko siellä kalastelua omalla paikkakunnalla seuran vaihtoon?

Silloin ei vielä. Mutta sen jälkeen monta kertaa.

Jos palataan vielä vuoteen 1948, kerrotko jotain olympiamatkasta.

Sirenius oli valvomassa vapaapainiottelua ja Ukkonen kreikkalais-roomalaista painiottelua.

Oliko sinun painimuotosi siellä kreikkalais-roomalainen vai vapaapaini?

Nimenomaan kreikkalais-roomalainen. Lontoossa tulin neljänneksi.

Siellä oli mahdottoman kuuma ilma ja sinne mennessä mä sain lentokoneessa ruokamyrkytyksen. Kosteusprosentti oli tosi korkea. Olosuhteet olivat hirveän tukalat. Ruokamyrkytyksen takia minä en voinut syödä pitkään aikaan ja mun paino putosi alle 70 kg:n. Mukana oli myös lääkäri ja kysyin häneltä voisiko tilanteelleni tehdä mitään. Hän ei viitsinyt tulla edes katsomaan minua sinne parakkeihin, jonne me oltiin majoituttu. Sen sijaan hän lähetti jonkun mukana hiilitabletteja ja oli sanonut, että kyllä näillä pitäisi parantua. Se oli sellaista sen aikainen lääkärin mukanaolo.

Painikilpailut oli hyvin kaukana meidän majapaikasta, kukaan ei hoitanut meitä sinne paikan päälle, vaan meille annettiin kartta, johon oli merkitty painipaikka ja neuvottu kuinka sinne pääsee. Matka

kilpailupaikalle kesti pari tuntia, eikä  kukaan siihen aikaan valittanut.

Ensimmäisen matsin turkkilaisen kanssa mä voitin, painiottelu oli siihen aikaan 20 minuuttia. Paino oli silloin alle 70 kg ja painin 72 kg:n sarjassa.

Eli silloin ei laihdutettu 80 kg:sta niin kuin nykyään tehdään?

Ei, vaikka oli siellä muutamia, jotka laihduttivat kovastikin, mutta minä en ole laihduttanut kiloakaan koskaan.       

Tiedätkö olivatko muut lajit olympiakisa-matkalla yhtä huonolla hoidolla kuin paini?

En tiedä, luulen että se oli sama vähän joka lajissa.

Kun Tapio Rautavaara heitti kultaa, oli valtavan huono ilma, satoi tosi rankasti, mutta hän sai jalkansa pitämään ja ensimmäisellä heitollaan hän otti voiton. Lähes kaikilla muilla jalka lipesi, ja heitoista tuli yliastuttuja. Vesterinen, joka oli kevytrakenteinen, keihäänheittäjäksi erittäin hentorakenteinen, hänellä piti jalka siinä liukkaalla polulla ja kaikkien yllätykseksi hän heitti neljänneksi.

Liittojen välinen skisma oli siihen aikaan aika rankkaa. Eihän se vieläkään ole täysin loppunut, vähentynyt kuitenkin.

Miten 1950-luvun alku meni ja Helsingin olympialaiset?

1950-luvun alun mestaruuskilpailuihin ei päässyt, koska siellä oli TUL:n porukkaa suurin osa, ja yhteistoimintasopimus puuttui.  

Kuinka monta vuotta se oli poikki?

Ei se kauan ollut. Näiden maailmanmestaruuskisojen jälkeen se tuli hyvin pian takaisin.

Sinulta ei välttämättä jäänyt kuin yhdet kisat väliin?

Ei muuta.

Simolaisen Matin kanssa me kamppailtiin siihen aikaan. Ja sen jälkeen seuraavissa SM-kisoissa Lapualla mä voitin Matin, ja sitä ennenkin olin voittanut. Moskovan maaottelussa vuoden 1949 syksyllä, ennen näitä maailmanmestaruuskisoja, olivat molemmat liitot mukana. Minähän siellä voitin, mutta sitten Kaloselän Erkki teki jälkeen päin protestin, koska hän teki kaksi selätystä. Meidän porukasta tuli mm. olympiavoittajia.

Joulukuussa minä ja Kaloselän Erkki saatiin kutsu Ruotsiin kilpailuihin, se oli 3.12. ja urheilijoilla oli harjoitukset keskiviikkona ja kisat perjantaina.

Olin teettänyt puvun räätälillä ja olin sopinut, että haen puvun pois seuraavana päivänä, torstaina. Olin hakenut valmiiksi rahat pukua varten, 42.000,-  mk sen aikaista rahaa. Rahat oli sekä pukua että matkaa varten. Lompakossa oli vielä mun ja Kaloselän Erkin makuupaikkaliput Tornioon. Minulla oli myös jonkun verran Ruotsin kruunuja. Mutta lompakko varastettiin minulta, mä huomasin sen jo illalla kotiin mennessä. Vielä samana iltana selvisi, kuka sen lompakon oli vienyt. Kutsuin poliisit seuraavana päivänä, mutta kaveri ei tunnustanut. Rahat jäi sille tielleen, samoin puku jäi lunastamatta. Mä ostin sitten uudet makuupaikkaliput Seinäjoen asemalta ja ne oli minulla mukana kun Erkki tuli junaan. Sen verran oli rahaa, että pärjättiin sillä reissulla.

Mun kohdalta ne kisat oli siitä erikoiset, että mä painin siihen aikaan 72 kg:n sarjassa ja minulla oli ehkä 200-300 g yli 72 kg:n, mä ajattelin, etten mä lähde sitä pudottamaan, vaan painin 79 kg:n sarjassa. Siihen 72:n sarjaan oli valittu koko Pohjois-Ruotsin parhaimmisto, mutta he eivät hyväksyneet sitä 200-300 g:n ylipainoa. Ja koska me mentiin sinne ihan viime tingassa, mä painin 79 kg:n sarjassa. Mä voitin sen kisan, mutta sitten minun oli painittava ylimääräinen ottelu 72:n sarjassa ensimmäiseksi ja toiseksi tulleen kanssa. Ja mä voitin siinäkin. Eli niissä kisoissa mä voitin kaksi sarjaa.

TUL:n painijaosto maksoi minulle toisen puolen siitä 42.000,- mk:sta ja ne oletti että urheilijaporukka ottaisi tämän toisen puolen hoitaakseen. Mutta tämä silloinen puheenjohtaja ei ottanut asiaa ensin kuuleviin korviinsa, mutta sitten hän sanoi, että he voisivat maksaa sen 20.000,- mk, jonka menetin aiemmin.

Pääosin matkat maksettiin itse, mutta sitten kun seura sai painimenestyksen myötä rahaa, se osittain maksoi minulle matkoja jälkeenpäin.

Miten Helsingin ajoista ja siitä eteenpäin?

Minä olin mukana Helsingin kisoissa. Ensimmäisen ottelun mä voitin ja toisen ottelun aivan alussa mä yritin lonkalta heittää kaveria, mutta se jäi niin kauas, että minulta repesi hauislihas. Eihän siitä painista tullut sen jälkeen mitään. Mä hävisin sen 2-1. Sen jälkeen käsi meni aivan hervottomaksi.

Entä Helsingistä eteenpäin, olitko Melbournen kisoissa?

En ollut enää siellä. Minä painin kilpailuissa vielä muistaakseni v.1954.

Kerro työkuvioistasi Helsingin jälkeen.

Minut kutsuttiin autoliikkeeseen, olin siellä osa-omistajana vuoteen 1968. Sen jälkeen minut kutsuttiin Kouvolaan, vuosiksi 1969-1976, Vehon sivuliikkeeseen. Olin siellä kuorma-autopuolen myyntipäällikkönä.

Minulla oli hyvä kaveri, joka meni Varkauteen, ja hän hankki minulle paikan Rautasavon Autoon, jossa oli Bernerin edustus. Siellä mä olin noin vuoden, kunnes minut pyydettiin taas Kouvolaan, Bernerin liikkeeseen, ja siellä olin taas noin vuoden verran, kun tulin taas Seinäjoelle v. 1979.

Olisiko ollut vuonna 1980 kun mun selkä alkoi reistailemaan ja se leikattiin, koska vasen jalka lakkasi toimimasta. Sen jälkeen jäin eläkkeelle v. 1981, koska selkävika oli niin vakava, että lääkäri antoi minulle työkyvyttömän paperit. Leikkaus onnistui kyllä hyvin.

Oletko ollut painissa mukana vielä vuoden 1954 jälkeen, kun oma ura loppui?

Kyllä mä olin aika pitkään, ja toimin myös valmentajana. Painiliiton seurat pyysivät minua valmentamaan, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan.

Seurasitko sinä 1950-luvun loppupuolella tätä TUL:n hajoamista?

Kyllä.

Millaista se oli täällä Seinäjoella?

Periaate oli se, että TUL:n miehillä olisi myös tilaa kaikkiin edustustehtäviin. Lajiliitothan hoitivat kaikki nämä ulkomaan edustukset, eikä TUL:n miehillä ollut sinne mitään asiaa, ellei ollut  yhteistoimintasopimuksia voimassa.

Monen mutkan kautta perustettiin Urheilun Tuki ry, ja minä olin siinä perustajajäsenenä.

Oliko se täällä Seinäjoella?

Ei, vaan se oli valtakunnallinen järjestö. Seinäjoen Sisu oli siinä mukana koko ajan. Seinäjoella ei taisteltu niin kuin monella muulla paikkakunnalla.

Oliko Seinäjoen Sisu demarijohtoinen?

Johtokunnassa oli joitakin kommunisteja, mutta se oli demarijohtoinen koko ajan.

Minut valittiin Urheilun Tuki ry:n hallitukseen, ja tästä muodostui vuonna 1959 TUK , jonka hallituksessa olin myös.

Sen jälkeen  tuli tieto, että minut pitää erottaa seurasta, ja ellei seura erota minua niin seura erotetaan liitosta. TUL ei tietenkään hyväksynyt tätä Urheilun Tuki ry:tä niin kuin ei myöhemmin TUK:takaan. Seura ei halunnut erottaa minua, joten seura erotettiin liitosta.

Mä hyväksyin kyllä Urheilun Tuki ry:n ja TUK:n periaatteen, vaikka se hajoittikin, mikä oli kaikkien kannalta ikävää.

Urheilun Tuki ry toimi aina vuoteen 1959 ja sen jälkeen perustettiin TUK. Minä olin TUK:n hallituksessa vuosina 1960-1962, kolme vuotta.

Oliko siellä muita painimiehiä?

Oli siellä muutama. Sen jälkeen kun minut kutsuttiin sinne autoliikkeen johtajaksi, vuoden 1958 jälkeen olen ollut paljon mukana, kun minut kuitenkin valittiin ja olin ryhtynyt TUK:n hallitukseen.

Olisikohan ollut vuonna 1965 kun isommat painitapahtumat alkoivat hiipumaan.

Jos palataan taaksepäin, oliko siinä vaiheessa puhetta, kun Sisu meni TUK:hon, että perustettaisiin siihen rinnalle TUL:n painiseura, niin kuin monella muulla paikkakunnalla tehtiin?

Täällä perustettiin muistaakseni Seinäjoen Työväen Urheilijat, mutta siellä oli enimmäkseen jalkapalloilijoita, painia siellä ei harrastettu. Painijat pysyivät Sisussa niin kauan kunnes v. 1967 perustettiin Seinäjoen Paini-Miehet. Sitä oli vetämässä Kurikan Olli.

Sisun puheenjohtajana mä olin vuosina 1957-1958. Edellinen puheenjohtaja oli jalkapalloilija, ja siinä vaiheessa oli tullut jotain skismaa. Myös puheenjohtajana halusin olla tasoittajana, en ole koskaan repinyt mitään.

Minulla on edelleen kontakteja painimiehiin eri puolella Suomea, mm. Räsäsen Untoon.

Mistä paikkakunnalta Räsäsen Unto on lähtöisin? Onkohan hän salolaisia?

Mä luulen, että hän on syntynyt täällä Alavudelta, lapsuus me on eletty samoilla seuduilla, välimatkaa oli noin 3-4 km. Sittemmin hän oli kouluaikoina Vaasassa ja  sieltä muuttanut Valkeakoskelle ja sieltä edelleen Saloon.

Sinulla kun on ollut painipiireissä kontakteja eri ihmisiin myös jälkeenpäin, heillä on varmasti ollut erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä.

Kyllä, nimenomaan. Se ei ole koskaan haitannut, onko vastassa ollut kommunisti tai porvari, vaikka minulla on hyvin voimakas oma näkemys, minähän olen sosiaalidemokraatti.

Oletko koskaan kokenut, kun tuli tämä TUK:n kuvio, että jotkut ihmiset olisivat katsoneet vähän ”viistoon”?

Sellaista ei tapahtunut koskaan. Jos puhutaan kommunisteista ja sosiaalidemokraateista, en ole koskaan kokenut sen haittaavan. Vaikka sanallisesti on koviakin puhuttu, ei se ole vaikuttanut kaveruuteen.

Olen aina kunnioittanut jokaisen omaa näkemystä.

Seurasitko mitenkään tätä TUK:n ja TUL:n eheytymistä?

En seurannut.

Entä omalla paikkakunnallasi, kun Seinäjoen Sisussa tehtiin aikanaan päätöstä, että mennäänkö TUL:iin?

Se oli helppo ratkaisu. Minä en ollut silloin mukana, mutta sellainen kuva minulle on tullut, että se sujui hyvin.

Minä olin Kouvolassa siihen aikaan, joten kovin läheltä en päässyt seuraamaan tilannetta.

Seurasitko TUL:n seurojen liittymistä Painiliittoon?

En seurannut. Muistelen, että niihin aikoihin olin Tampereella.

Miltä nämä ratkaisut ovat tuntuneet sinusta sivusta seuranneena, ovatko ne tuntuneet hyviltä vai huonoilta?

Siinä mielessä hyviltä, että nyt ollaan samanveroisia kansalaisia ulkomailla kuin muutkin, mutta silloin aikaisemmin meidät oli jaettu kahtia.

Et kuitenkaan eksynyt missään vaiheessa painituomarin tehtäviin?

Kyllä, jo silloin kun painin ja sen jälkeen minulla oli ensimmäisen luokan tuomarikortti. Siinä oli kovia pääsyvaatimuksia niin kuin tietysti nykyäänkin.

Kun näissä kuvioissa oli mukana lähes kaksikymmentä vuotta, niin kyllä siinä jonkinlainen kyllästyminen tuli. Ei sitä enää jaksa olla innostunut.

Ne oli sitten pakkopullaa nämä hallituspaikat ja tuomarihommat?

Kyllä sen näinkin voi sanoa. Kyllä minulla sellainen kuva on, että aika hyvin hallitsin säännöt, joiden mukaan painittiin. Uskon, että olen ollut oikeudenmukainen.

Tunsitko sinä Kauko Jaatista?

Kyllä minä Kaukon muistan. Muistan, että Kauko oli ainakin yhdellä Keski-Euroopan matkalla mukana.

Kaukoahan pidettiin hyvin arvostettuna ja rehellisenä tuomarina?

Kyllä, ja hänhän oli kauan tuomarihommissa mukana.

Mitä mieltä olet tämän päivän painin tasosta ja säännöistä verrattuna 1950-luvun alkuun?

Säännöthän ovat aivan erilaiset kuin siihen aikaan. Ensinnäkin tämä painiaika, joka on nyt viisi minuuttia, siihen aikaan oli 15 minuuttia ja kansallisissa kilpailuissa 20 minuuttia. Säännöt on tärkeää tuntea hyvin koska taktiikka luodaan sääntöjen mukaan.

Kyllä vanhoista painijoista tuntuu kummalta, että kestävyys pettää kaikilta näiltä nykyisiltä painijoilta.

Kestoon saattaa vaikuttaa se, että nykyään laihdutetaan niin paljon. Laihdutettiinko siihen aikaan niin paljon?

Kyllä siihen aikaankin oli muutamia, jotka laihduttivat, esim. Lenni Viitala oli aivan mahdoton laihduttaja. Siihen aikaanhan oli joka päivä punnitukset. Ja vielä kaksi tuntia ennen kilpailun alkua.

Pitäisi ymmärtää, että ollaan menty aivan mahdottomuuksiin jos 70 kg:n painosta otetaan 7-8 kg pois.

Oletko käynyt katsomassa nykypäivän ikäkausipaineja?

En kertaakaan. En ole oikein perillä tämän hetken systeemistä.

Sotien jälkeen ja vielä 1950-luvulla joka puolella Suomea oli vähintään 4-5 miesten kisaa joka viikonloppu. Innostus oli siihen aikaan valtava.

Oliko siihen aikaan joukkuepainia, oliko Sisulla tai TUL:lla joukkuetta?

Sisulla oli vapaapainijoukkue, ja se oli erittäin hyvä. Vuosien 1954-56 aikoihin Sisulla oli vapaapainijoukkue, joka voitti monta kertaa vapaapainien joukkuekilpailun. En muista, että kreikkalais-roomalaisessa painissa olisi ollut painijoukkuetta. TUL:n puitteissa tehtiin matkat Keski-Eurooppaan TUL:n omalla joukkueella.

Muistini mukaan Työväen Urheiluliittoa ei ollut Euroopassa kuin Itävallassa.

Nythän on olemassa keskusliitto CSIT. Kalevi Olenista tuli sen puheenjohtaja. Sen toimisto, joka on yhden hengen toimisto, siirtyi Helsinkiin.

Hänelle on tehty kirjallinen esitys CSIT mestaruuskilpailujen järjestämisestä painin osalta.

Esitys tehtiin TUL:n painijaoston ja Eestin Kalevin kanssa yhteistyössä, tavoitteena on että vielä tällä vuosituhannella olisi kilpailut joko Tallinnassa tai Helsingissä.

Niitä CSIT:n paineja on ollut TUK:n aikaan, mutta jostakin syystä ne kisat on loppuneet. Nyt on ajatus saada ne uudelleen ohjelmaan.

Painijoiden kannalta on hyvä, että on tuollaisia kansainvälisiä kosketuksia. Ei riitä, että painitaan pelkästään kotisaleilla.

Käsitykseni mukaan tämän päivän painijat painivat vain leireillä ja karttavat kisoja.

On se niin paljon muuttunut siitä, kun meidän ikäluokka oli mukana. Minä esimerkiksi olen eräänä vuonna käynyt yli 40 miesten kansallista kilpailua. Mutta vähintään pari kertaa kuukaudessa oltiin jossakin kilpailussa. Siihen aikaan harrastettiin vastavuoroisuusperiaatetta. Eikä näitä tarvinnut paperille laittaa.

Mielestäni on merkillistä, että media ei ole kiinnostunut näistä painikilpailuista. Ainoastaan SM-kilpailuista kirjoitetaan jotain, mutta niistäkin yleensä vain tulosruutu.

Siihen aikaan kun minä painin, ulkomaalainen ei saanut osallistua SM-kilpailuihin.  Mutta nyt kun kaveri tulee lentokoneella mistä päin tahansa, niin voi painia Suomen Mestaruudesta.