Haastattelijana Hannu Kiminkinen, TUL:n painin lajipäällikkö

Lapsuudesta lähtien, millainen sinun perhetaustasi on ja miten olet ajautunut urheiluun?

Minä olen Porissa syntynyt ja olin noin vuoden vanha kun muutimme Tampereen Pispalaan.

Sodista et muista mitään?

En muista mitään. Siellä se lapsuus ja nuoruus meni Pispalassa. Olikin aika vauhdikas nuoruus. Siellä elettiin sitä pirtuaikaa siihen aikaan, kun oltiin pikkupoikia. Ne kauppiaat piilottelivat astioitaan kiven koloihin, ja me pikkupojat haisteltiin niitä ja minäkin sitten kerran löysin yhden astian ja kuuliaisena kansalaisena vein sen sitten Pispalan vanhalle poliisiasemalle. Ja kun tulin kotiin kerroin isälle, että sellaisen urotyön olen tehnyt, niin isä antoi minulle selkään ja sanoi, että olisi ne parempiinkin suihin mennyt.

Siellä minä ensimmäisen kerran tutustuin painiin. Isä vei minua ihan pikkupojasta lähtien pyörän tarakalla sinne Lielahteen, jossa oli urheiluhalli ja siellä mä näin painimaton ensimmäisen kerran.

Harjoitukset kestivät aina koko illan, enhän minä paininut, mä katselin sitä. He kasasivat ensin maton sinne näyttämölle ja taas harjoitusten jälkeen se piti kasata pois.

Harjoitukset kestivät koko illan, ensin miehet paini ja sitten ne kävivät tupakalla ja sitten mentiin saunaan.

Enhän minä ollut silloin painista kovin kiinnostunut, lapsena minua kiinnosti palloilu paljon enemmän. Mä kävin myös Kilpa-Veljien (nykyinen KOOVEE) nyrkkeilysalilla.

Kilpa-Veljethän oli silloin TUL:n jäsenseura?

Niin oli, sekä painissa että nyrkkeilyssä.

Millainen Lielahden seura oli?

Lielahden Urheilijat, se edusti Työväen Urheiluliittoa. Enhän minä tiedä kuuluinko mä seuraan vai en, kuljin siellä vain isän mukana.

Lapsuus meni siinä ja mä edelleen palloilin. Mähän pelasin pikkupoikana TUL:n seurassa jalkapalloa, mutta minuthan ajettiin sieltä pois. Tammelan Vesa oli seura, missä mun poikakaverit pelasivat ja minäkin olin siellä. Minä muistan sen aina, kun meillä oli ottelu, niin puoliajalla se Tammelan Vesan puheenjohtaja tuli mun luo, ja sanoi mulle, että mitä sä täällä teet, kun sun isä on porvari. Siitä paikasta mä lähdin itkien pois.

Ja silloin pikkupoikana mä päätin, etten ikinä ota TUL:n jäsenkirjaa. Se oli aika katkeraa nuorelle pojalle. Mutta aika parantaa haavat ja sittemmin työpaikan takia olen ollut työpaikkaseurassa.

Mä menin Ilves-Kissojen harjoituksiin.

Sitten se jollakin tavalla vaan syttyi tuo painihomma siinä. Heti piti mennä miesten sarjoihin ja aina oli vaatteet levossa päällä, ei rypyn ryppyä tullut lihaksista, niin nehän leikki mun kanssa. Mä olin 14-vuotias kun isä sanoi, että nyt tulet sitten kisoihin Sarja oli 56 ja minä muistan, että minulla oli märkä ulsteri päällä, elopaino oli 42 kiloa. Minulla oli ensimmäinen matsi isää vastaan. Se leikki vähän aikaa mun kanssa, sopuratkaisua ei isän kanssa otettu ikinä. Ja sitten toinen matsi oli sellainen keskinkertainen. Se oli Arvo Reini, jota vastaan ottelin. Kaksi vuotta minä kiersin, melkein joka sunnuntai mä olin kisoissa.

Mutta yhtään poikapainimatsia et otellut?

En ole otellut. Pohjanmaalla jotkut seurat piti keskenään poikien seuraotteluita.

Missä seurassa sinä silloin painit?

Tampereen Kisa-Veikoissa. Isä kun vaihtoi Lielahden Urheilijoista Tampereen Kisa-Veikkoihin, minähän olin tietysti mukana siinä, niin kauan kun perusti Tampereelle oman seuran, Tampereen Painimiehet.

Eikö se ole voimassa enää?

Ei ole.

Isä oli Tampereen Painimiehissä ensin puheenjohtajana ja sitten olin minäkin. Sittenhän se kuivui kokoon, kun minä tulin Jyväskylään. Oikein itku tuli silmään, kun piti jättää niin lahjakkaat pojat, nehän oli jo juniorimestareita.

Mä pelasin edelleen jalkapalloa, pelasin jonkun pelin Ilves-Kissoissa. Ne laittoi mut aina kovaan paikkaan, sanoiko ne nyt sivupuolustajaksi, se oli keskellä juoksemista ylös ja alas. Kun mulla oli kova kunto, niin ne laittoivat minut aina juoksemaan siihen.

Painimisen jälkeen mä rupesin poliisiuralle. Sitten olin Poliisiurheilijoissa. Muistan kun Loimaan kaupungin Eura-kauppojen Urheilijat järjestivät kisat. Siinä oli alokassarja ja siellä mä voitin yhden kaverin, ja kun nostettiin ensimmäisen kerran Mäkisen käsi ylös, oli se hieno tunne. Kyllä mä tiesin teknisesti osaavani jonkun verran.

Miten pärjääminen käynnistyi?

Mä oli 17-vuotias. Oltiin isän kanssa oteltu parikymmentä kertaa, tapeltu melkein joka viikko. Viimeinen matsi oli Kankaanpään Urheilijoiden kisoissa. Mä aina vain kehityin ja kehityin, mutta viimeisen matsin mä hävisin isälle 2-1. Isällä oli silmä ummessa ja minulla polvet verillä. Sitten viikko siitä olin Lielahden Urheilijoiden kisoissa ja me oltiin taas vastakkain. Mä löin isän ensimmäisen kerran, sehän oli sanonut, että hän lopettaa kun poika hänet voittaa, mutta ei, senkin jälkeen me oteltiin ja mä löin sen aina.

Mä olin muistaakseni 19-vuotias, kun mä voitin ensimmäisen kerran junioreiden mestaruuden ja sitten seuraavana vuonna taas. Ja sitten tulikin jo Helsingin olympialaiset ja mä voitin sinä vuonna Suomen mestaruuden kreikkalaisessa ja vapaassakin, mä taisin olla molemmissa mestari.

Kreikkalaisen karsinnoissa oli kolme miestä TUL:sta ja kolme miestä Painiliitosta. Tässä ryhmässä kaikki otteli keskenään.

Olivatko he ennakkoon nimetyt?

Kyllä. Mä jäin kreikkalaisen karsinnoissa toiseksi ja Salon Mauri voitti.

Minulla on viisi vapaapainin mestaruutta, kävin kyllä kisoissa, mutta en ottanut sitä kovin vakavasti. Suomessa pärjäsi nopeudella eikä tarvinnut olla niin tekninen. Suomessahan ei ollut siihen aikaan oikeastaan muita teknisiä painijoita kuin Jaskarin Tauno. Ja Revon Santtu oli myös, mutta hän ei pärjännyt Jaskarille, hän oli niin paljon hitaampi.

Santulta, joka oli Viron kansalainen, meni monta vuotta hukkaan, kun hän ei päässyt kilpailemaan Suomen mestaruuskisoissa, ennen kuin sai Suomen kansalaisuuden.

Miten sinulla meni Helsingin jälkeen?

Touhu jatkui samanlaisena. Neljän vuoden aikana painittiin kansainvälisiä kisoja ja siihen aikaan oli paljon maaotteluita. Melkein kaikkien kovien painimaiden: Itäblokin, Turkin, Ruotsin jne. kanssa meillä oli jokavuotinen maaottelu puolin ja toisin.

Samana vuonna kun Melbournen kisat oli, Turkissa oli maailmanmestaruuskisat. Mä voitin siellä hopeamitalin, mutta jäin neljänneksi, koska hävisin venäläiselle 2-1. Jäin sitten neljänneksi, koska minulla oli miinuksia muista matseista.

Mä ajattelin aina, että kyllä se tästä mukavasti menee. Mä olin aika itsepäinen.

Miten Melbournen karsintatilanteet meni?

Ne oli tiukat. Sielläkin meni otteluita ristiin. Siellä oli kova joukko painijoita, mutta mä kuitenkin voitin ne karsinnat. Yhtä hyviä miehiä olisi varmasti ollut lähettää matkaan, mutta minut sinne lähetettiin. Ja siellä meni niin kuin meni.

Sitten Melbournen jälkeen olin mukana vahvasti ja taas neljän vuoden päästä Roomassa. Se oli sellaista väliaikahommaa. Ja kun mä Roomaan lähdin, kyllä mä sanoin olevani vielä kova jätkä, vaikka jo pikkusen kattelin ikkunasta ulos, että sataako siellä. Huomasin, että pikkuisen oli jo kyllästymisen oireita. Vaikka en minä sitä vielä itsellenikään tunnustanut.

Millaista aika oli ennen Roomaa painin osalta, kun yhteistyösopimus meni poikki, ja menikö se kuinka paljon aikaisemmin? Miten se vaikutti valintoihin, karsintoihin?

Mä uskon että tilanne parani. Meillähän oli yhteisleirejä. Oltiin Pajulahdessa ja Kisakeskuksessa, Kuortaneella ja Vierumäelläkin käytiin. Kuortaneella oli ne mottileirit yleensä, niin ennen Melbournen kuin Roomankin kisoja, kun haettiin kuntoa. Kyllä ne mottileirit oli tällaiselle kaupunkilaisjätkälle myrkkyä, kun ei osannut sahata. Pokasahalla sahattiin kaksikin mottia aamupäivällä ja juostiin aamulla ensin viisi kilometriä sinne Ruonaan ja sitten piti sahata se kaksi mottia ja taas juostiin viisi kilometriä takaisin.

Oliko teillä sellainen valmentaja, joka katsoi, että mottileiri on tärkeämpi kuin paini?

En tiedä oliko se hiihtäjien matkimista, vai mitä se oli.

Kuka teillä oli valmentajana?

Vähämäen Yrjö oli silloin. Siellä kaatui puita konkelolle, mä koetin aina rämpiä, ja kaverit keljuili että laitetaan Ranen motin väliin kumisaappaat kuivamaan. Ja isäntä kieppui metsässä ja lapiolla kaivoi kantoja ja sanoi minulle, että kannot on vähän pitkiä. Kyllä pisti vihaksi, varsinkin kun olin väsynyt. Olin minä kovilla.

Toiset kaverit tekivät porukoita, mutta eihän minua kukaan porukoihin ottanut, kun en osannut tehdä mitään.

Miten paini sujui Rooman jälkeen?

Rooman jälkeen paini alkoi olla sellaista jäähdyttelyä.

Olitko sinä sitten Painiliiton johtokunnassa ja tuomarihommissa?

Kyllä, ja olin tuomarina kansainvälisissä kisoissa ja monessa maaottelussa myös  Mä sain aika paljon erilaisia luottamustehtäviä.

Olin parissa maailmanmestaruuskilpailuissa ja Meksikossa olin sitten tuomarina.  Mm. Meksikossa ihmettelin, miten onnistuin pääsemään Ersegaanin suosioon, vaikka hänet tunnettiin hankalana miehenä. Ilmeisesti hän piti minun tuomarihommistani, esim. Meksikossa Arposen ”Retu” oli joukkueenjohtajana ja loppuotteluiden alettua Ersegaan kutsui minut sivulle yhteen huoneeseen ja ”Retu” oli tulkkina, enhän minä olisi muuten pärjännyt.

Niin hän antoi minun valita kaikki loppuotteluiden tuomarit. Hänellä oli lista tuomareista ja pani aina nimen alle sormensa ja mä sanoin joko ”good” tai ei. Ja mä sitten sanelin, kun tuli Mäkinen, sanoin ”hyvä”. Hän itsekin nauroi silloin. Ihmettelin vain millä mä pääsin hänen suosioonsa, ilmeisesti mä olin niin hyvä

Jo aktiiviaikana mm. leireillä valmentaja laittoi minut viheltämään karsintamatseja, mikä ei tietysti ollut mukavaa, mutta kyllä mä koetin olla aika puolueeton ja varmasti olinkin. Kaikki kuitenkin hyväksyi minut.

Miten Tampereella yhteistyö TUL:n seurojen kanssa sujui?

Kilpa-Veljethän oli silloin TUL:n seura ja siellä oli useita hyviä painijoita, kuten Lahokosken Kalle, Miettusen Jaska ja Kärkkäisen Mikko ja olihan siellä vielä Tampereen Veikot painiseurana, mutta ei se ollut niin voimakas seura. Tampereen Veikot oli kommunistinen seura.

Mä kävin niiden harjoituksissa ja ne kävi meidän harjoituksissa. Harjoituspaikka oli Finlaysonin tehtaan kupeessa, siellä oli painonnosto, nyrkkeily ja paini.

Yhteistoiminta oli tosi hyvää.

Näkyikö politiikka seuran johtotasolla?

En minä oikeastaan tiennyt siitä, minähän olin painija.

Muistatko sitä aikaa kun TaPS perustettiin?

Kyllä, mm. Kangasniemen Taisto oli sitä perustamassa.

Minä vuonna sinä tulit Tampereelta tänne Jyväskylään?

Se oli vuonna 1967.

Olitko sinä täällä Jyväskylässä missään tuomarin hommissa?

Olin. Mä olin Vaajakoskella noin vuoden ja sinä aikana olin Meksikossa tuomarina.

80-luvun alkupuolella, tulit kertomaan että olet siirtynyt TUL:in seuraan, muistatko?

Kyllä, siihen asti oli se päätös pitänyt. Olinhan mä jo tietysti mieleltäni ollut aina, enkä ole muu voinut ollakaan, mutta niin se vaan painoi se poikavuosien ulosajo, ja kun sanottiin niin raa’asti, että mitä sinä täällä teet, kun isä oli porvari. Itkien minä juoksin kotiin. Se oli 40-luvulla, vähän talvisodan jälkeen. Tuolloin 80-luvun alkupuolella tulin toisiin ajatuksiin ja nuo aiemmat tapahtumat olivat jo unohtuneet.

Käytännössä olit kuitenkin toiminut TUL:in seurassa v. 1967 lähtien, ainakin jollakin tavalla?

Olin. Ja sitten mä lupauduin TUK:n puheenjohtajaksi. Se oli osittain jo TUL:iakin.

Sinä olit TUK:n piirin puheenjohtaja?

Olin kyllä. Nehän kävi pyytämässä ja samalla kunnanvaltuustoehdokkaaksi.

Olitko siinä useamman vuoden?

Vuoden mä siinä olin.

Olitko sä koko piirin vai läänin puheenjohtaja?

Koko piirin, kaikkien lajien. Siihen kuului KV ja kaikki jääkiekot. En muista vuosilukua niin tarkkaan, mutta joskus 1960-luvun alkupuolella se oli. Minulla on sellainen kuva, että toiminta vain vähitellen hiljeni

TUK pyöri oikeastaan Flinckin Jorin ja Kangasniemen voimin. Flinckin Jorihan toimi Grönin Eikalle managerina. Eikan kanssa touhuttiin kovasti, minähän olin mukana niissä kulttuuririennoissa, Viikin saaressa järjestettiin sahtijuhlia.

Sinähän oli TUL:ssä Severin ryhmän valmentajana?

Kyllä, olin siinä kolmisen vuotta, Heinosen Saulikin oli siinä mukana ja Sauli oli myös edustusmiesten leirillä kaverina.

Miten sinä koit leirityksen ja sen vaikutukset tulevaisuuteen?

Niin kuin äskenkin sanoin, niin seurassahan pohjatyö tehdään. Mehän kerättiin lahjakkaimmat juniorit, 15-19-vuotiaat, TUL:n leireille.

Ryhmä oli aika iso, tuollaiset kolmisenkymmentä kaveria. Katsottiin aina sen mukaan miten oli edellisenä vuonna pärjännyt. Toiset pudotettiin pois, ne, jotka lopetteli tai eivät muuten olleet enää mukana. Siellä oli lahjakkaita kavereita ja niin kuin tälläkin hetkellä sieltä on painijoita suomalaisella huipulla, mm. Lindgrenin molemmat veljekset, Meskanen jne. Samoin Lappeenrannan miehet, mm. Liimataisen Heikki ja Viskarin Mika. Hän oli vielä siihen aikaan juniori. Haukiputaalta oli Luokkasen veljeksiä, Muhokselta oli Hannulan Toni. Tällaisia tyyppejä sieltä nousi miesten kirjoihin.

Täytyy sanoa, että se oli tuottava ryhmä. Heitä leiritettiin aika paljon ja muutakin yhteistoimintaa heidän kanssaan oli. Se homma oli hyvin määrätietoista siihen aikaan. Sillä olisi voinut olla jatkuvuutta.

Miten sinä koet sen, kun TUL:n seurat meni Painiliittoon? Oletko seurannut mm. valmennustoimintaa?

Jos kaikki valmentajat on tällaisia kuin minä , kun mä kuulin mm. että kun täällä oli leiri, kun ne valmistuivat olympialaisiin, niin valmentaja istui puolikengät jalassa penkillä ja seurasi sivusta. Ei se ihan näinkään saa olla. Näin helpolla rahaa ei pidä tulla.

Miten koet TUL:n seurojen liittymisen Painiliiton jäseniksi? Onko se pelastanut suomalaista painia ja valmennustoimintaa?

Tuloksellisesti se ei ole muuttunut miksikään. Eipä niitä mitaleja ole paljon tullut, paitsi tämä Asellin juttu, en tiedä onko vika valmentajissa vai painijoissa, ettei niitä ole tullut. Ilmeisesti poikapaini näkyy tuloksissa, sitä on ollut niin monta vuotta pelkkää poikapainia. Ja hyvin harvoja nousee. Uskon, että ne on kaikki seuratason tuloksia, kuten mm. Karilaa yms. jotka ovat olleet lähellä huippua ja pikkuisen pärjänneetkin.

Miten koet suomalaisen painin tulevaisuuden?

Nyt puhutaan voimakkaasti, että kreikkalais-roomalainen paini pudotettaisiin olympialaisista, mutta en itse usko sitä, sillä se on niin perinteistä.

Rasinperä oli myös sitä mieltä, että se ei missään tapauksessa putoa pois. Asiaa auttoi, että kummastakin painimuodosta saatiin kaksi sarjaa pois. Se ilmeisesti riittää olympiakomitean johdolle.

Kyllä minä uskon siihen myös. Se on alusta lähtien ollut perinteinen ja vapaapainin harrastajat ovat siirtyneet enemmän Amerikkaan, siellähän se on ollutkin aina, samoin kuin Irakissa ja Iranissa.

Kyllä täällä Euroopassa vieläkin harrastetaan, sehän on perinteinen laji.

Miten itse koet, vaikka olet olympiavoittaja, mutta et ole koskaan yhtään poikapainiottelua otellut, Suomen poikapaini/miestenpaini -suhteen, aloitetaanko meillä painiminen liian aikaisin?

Olen tehnyt haastatteluja ja sanoin Viherkentän Antsulle, että liian nuorena aloitetaan. Itselläni on kokemusta, että moni tulee murrosiässä sanomaan, että he eivät jaksa enää ja lopettavat.

Olen monelle sanonut, että miten sinä voit lopettaa, kun et ole vielä aloittanutkaan. On väärin, että heille jaetaan Suomen mestaruus heti kun oppivat kävelemään. Heillä saattaa olla parikymmentä Suomen mestaruutta ennen aikuisikää.

Esim. poikapainin viisinkertainen Suomen mestari, kun hän vanhempana, mutta edelleen nuorena lopettaa, kehuu että olen minäkin viisinkertainen Suomen mestari, helposti unohtaa mainita, että mestaruudet tulivat poikapainissa. Joku muu nimi pitäisi keksiä Suomen mestarin tilalle.

Se voisi olla esim. poikapainien voittaja. Voitaisiin järjestää isommat kisat ja joku arvokkaampi nimi palkinnolle voisi olla, mutta Suomen mestaruuksia ei kannata heti alkaa jakamaan. Suomen mestaruuksien jakaminen tulisi aloittaa miesten sarjoista. Juniorimestaruutta voitaisiin jakaa nuoremmille, siinähän Juniori-nimi jo kertoo asian. Mutta on väärin, että jatkuvasti jaetaan Suomen mestaruuksia jo pienestä pitäen.

Miesten painin puolella Kansainvälisen Painiliiton Sääntövaliokunta muuttaa melkein joka vuosi sääntöjä, ja viimeisin muutos, että painijat punnitaan vuorokautta aikaisemmin, tehtiin sillä perusteella, ettei painijat haihduttaisi niin paljon. Mutta nythän ne kaverit vasta haihduttaakin, isommat kaverit vähintään 10 kg. Minäkin haihdutin silloin 5-6 kiloa ja joka päivä punnittiin. Kun kisa kesti neljä päivää, ensimmäisenä päivänä punnittiin neljä tuntia ennen ottelua, muina päivinä kahta tuntia ennen ottelua. Nyt kun punnitaan vain kerran, he ovat 10 kg painavampia. Sarjat eivät enää pidä paikkaansa.

Muistan Suomi-Ruotsi –maaottelun Helsingissä ja hyvin harvoin vedin mutta esimerkiksi maaottelu- ja Suomen mestaruus –kilpailut  vedin täällä kotimaassa.

Sinäkö koit maaottelut tärkeämmiksi?

No, kyllä mä ne vedin kun pyydettiin. Painin mä sarjaa ylempänäkin, mutta kun sellainen tilanne tuli, niin kyllä minä vedin. Mä muistan mm. Ota-hallissa Helsingissä Otaniemessä. Minulla oli kolme tuntia ennen maaottelun alkua 3 kg 200 g liikaa painoa. Mä aloitin siitä, olin jo 3 kiloa vetänyt, siitä aloin jumppamaan. Jumppasin 3 tuntia kumipuku päällä kunnes tuli otsasta hiki  ja taas kun hiki laski mä jumppasin. Oli se aika rankkaa, mutta sitten kun punnitukset oli ohi, ei painoa syömällä takaisin saanut mutta nesteellä sai, ja illalla mä olin muistaakseni 4 kg painavampi. Minulla oli vain muutama tunti aikaa ja olin 4-5 kg painavampi. Vuorokausi punnituksen jälkeen painijat ovat 10 kg liian painavia. Esim. Karilasta, mä Lehdon Timpalta kysyin kun se on niin lyhyt, että eikö tuo Karila ole 74:n miehiä, hän naurahti. Mä sanoin, että sano nyt ihmeessä paljonko hän painaa. Painoi noin 90 kg ja paini 82:ssa.

Miten sä koet, mitä maaottelut ja miesten SM-sarja antaa painijalle joukkuekisoina?

Kyllä joukkueessa olo luo yhteishenkeä ja kyllähän ne ovat hyviä, ennenhän Suomen mestaruustasolla oli myös joukkuekilpailuja. Ja onhan sitä pienissä määrin vieläkin. Ennen sitä oli enemmänkin, ja esim. meillä Porissa oli haalittua porukkaa ja mehän voitettiin kaksi kertaa Suomen Paras Painiseura –titteli. Siellä oli kova rinki, mm. Honkalan veljekset, Vähäsöyrinki, Luomala, minä ja  meillä oli tosi hyvä porukka. Me oltiin Suomen paras painiporukka kahtena vuonna. Kyllä se paikkansa löytää varmasti tälläkin hetkellä. Muuten ei kyllä saada kunnollisia kansallisia kisoja.

Joku teeskentelyjuttu sen täytyy olla, kun KOOVEE järjesti ne kutsupainit, joissa Asell hävisi.

Olitko sä katsomassa?

En ollut. Asell hävisi siellä ihan selvästi

Ei siitä tiedotettu uloskaan. Niinkin merkittävä tapahtuma oli, ja jälkimarkkinointi jätettiin kokonaan pois. Eikä paljon ennakkoonkaan kirjoiteltu.

Nehän oli Ukkolan painit ja Ukkolahan minut sinne kutsui. Asell sai stipendin kaupungintalolla, oltiin siellä pikkupalaa nauttimassa.

Mä juttelin Asellin kanssa silloin Tampereella. Mä sanoin, että ikävää hänen kannaltaan, mun mielestä hän kyllä voitti sen matsin. Mä sanoin Asellille, että voittaja muistetaan ja kakkostila hävitään.

Se on ikävää Asellille, kun hän on juuri parhaassa iässä, niin kuin minäkin aikoinaan, 24-vuotias.

Häntähän ei vielä tunnettu siellä.

Joo, ei ollut tarpeeksi tunnettu, mutta nyt hänet tunnetaan. Mä sanoin Asellille ja hänen vaimolleen, että neljä vuotta on aika pitkä aika ja mitä vaan voi tapahtua. ”Nyt sinut tunnetaan ja sinut otetaan ihan toisella tavalla”. Kyllä hän itsekin myönsi.

Jospa hopeamitalia olisi ennen aikaan juhlittu tuolla tavalla ja meikäläiselle annettu vastaavaa.

No mitä sinä sait, kultamitalisti?

Tuossahan se on tuo neliosainen Tampereen historia. En ole kyllä sivuakaan avannut, tunnen Tampereen historian varmaan paremmin kuin tuo kirja.

Tonttia ei tullut, eikä taloa?

Ei tullut, ei. Sain mä työkavereilta sellaisen radion, missä oli levysoitin.

Ne keräsi kolehdin?

Niin. No, enhän mä kateellinen ole. Hyvä kun pojat saa.

Miten siihen aikaan, kun sinä olit ihan huipulla 1956-1960, olympialaisten jälkeen, maksettiinko sinulle mitään kansallisissa kisoissa?

Eihän painista ole koskaan saanut mitään suuria, mutta en mä sen jälkeen yhtään kilpailua ilman kiertänyt. Mä sain seuralta matkarahat ja pikkuisen päivärahaa, mä sain niin kuin toiset matkarahat ja päivärahat.

Siinä suhteessa?

Niin. Se oli sellaista tuhannen markan luokkaa, mutta ei tarvinnut kuitenkaan ihan ilman mennä, pikkuisen provisiot nousi.

Seurat etsii sponsorin. Mutta suolarahojahan ne on muihin lajeihin verrattuna.

Niin on. Saako ne muut tällä hetkellä mitään?

Ei mitään, saattavat saada matkan korkeintaan tai ruuan tai hotellimajoituksen.

Nyt meidän seura maksaa lajista riippumatta olympiajoukkueeseen kuuluville reilut päivärahat ja matkakorvaukset.

Millainen paikka Pohjanmaa oli painijalle käydä kisoissa?

Värikäs paikka. Näyttämöllä kun painittiin niin naiset ja miehet ryyppäsivät koskenkorvaa aamuyöhön asti etupenkissä. Meininki oli tämmöistä. Painit venyivät yleensä pitkään, aina aamuyölle saakka.

Miten Pohjanmaalla näkyi katsomossa TUL:n vastaisuus, oliko sitä olemassa?

Ei sitä matolta käsin pystynyt aistimaan, eikä kuulemaan. En osaa tuohon sanoa, minä olin painija.

Ei minulle koskaan matolle mennessä tullut tällainen mieleen, vaan mentiin veren maku suussa.

Oliko painijan kannalta tuomarit ainoa asia, mistä liittotaistelun huomasi?

Tuomaristossa näkyi ja tietysti johtajissa. Kun lähdettiin reissuun, niin kulukorvaukset ja päivärahat maksoi meille vuorotellen lajiliitto ja TUL.

Kervinen oli siihen aikaan TUL:n toiminnanjohtaja ja Sirenius oli Painiliitossa. Sireniuksen Onni oli niin tarkka, että ei vahingossakaan antanut penniäkään liikaa. Mutta Kervinen ei ollut niin tarkka. Himberg oli silloin painiliiton puheenjohtaja.

Valkamahan oli koko olympiajoukkueen johtaja. Me oltiin siellä katsomassa kenguruita ja sokerijuurikasviljelmiä. Menihän se vähän pitkäksi. Me treenattiin niin kuin toisetkin pari kertaa päivässä, mutta ei sitä olympiakylääkään viitsinyt aina tuijottaa.

Mehän oltiin kolme viikkoa ennen kisojen alkua perillä. Kreikkalainen paini oli vasta kisojen lopussa. Kun me tultiin, niin Arvo otti meidät puhutteluun, ensin minut. Sanoi mulle, että kun minä Rauno toin sinut tänne Melbourneen... Mä sanoin, että enkös mä tänne painimalla päässytkään, kantamallako sinä minut toit. Arvo sanoi, että mutta kuitenkin…Sitten se katsoi Köpiä, ei se mulle puhunut sen enempää, ja kiroili ja sanoi, että taas sinä Köpi petit minun luottamuksen. Ja sitten se sanoi, että se on pojat sillä tavalla, että teidän on oltava viimeistään klo 21.00 kämpillä täällä kisakylässä.

Oltiinhan me sitten tietysti kuuliaisia, sitten kun kisat alkoi. Nämä, jotka pysyivät siellä kisakylässä hotelliin kuolemassa, niin ne putoili järjestään pois.

Me palattiin kotiin Bangkokin kautta, jätettiin ruotsalaiset Tukholmaan.

Tulitte samalla koneella?

Kyllä. Kun me lähdettiin se oli näitä SAS:in koneita, muistelen, että se oli 120-paikkainen, 4-moottorinen kone. Se oli pohjoismaista yhteistyötä, me lähdettiin Helsingistä ja poikettiin Tukholmassa ja otettiin ruotsalaiset kyytiin.

Kuinka kauan matka kesti?

Kestihän se. Se oli neitsytlento. Erikoista oli se, että nähtiin kaksi auringonnousua saman vuorokauden aikana. Lennettiin pohjois-navan kautta jäätikön yli, siellä oli sellaiset 500 km jäätikköä, 52^oC näytti koneen mittari. Nehän voiteli siivet öljyllä, ettei ne jäätyisi.

Laskeuduttiin Havaijille, ja oltiin siellä pari päivää, se oli sellainen 12 tunnin lento.

Te siis pysähdyitte välillä ja majoituittekin?

Oltiin pari päivää Havaijilla ja sieltä näki Fidzi-saarelle. Saarelta kone nousi  niin kovaan ukonilmaan, että ajattelin koneen putoavan, mutta ei se vaan pudonnut.

Se oli melkein viikon matka?

Niin oli, tai ei se nyt ihan viikkoa kestänyt. Fidzille mentiin ja siitä sitten Melbourneen. Ja sitten Alaskassa mä olin juuri koneen tason kohdalla kun näin, että yksi sen puolen moottoreista leimahti liekkiin. Asiasta ei tullut minkäänlaista ilmoitusta, ettei olisi paniikkia tullut. Kyllä mä vähän säikähdin, mutta niitähän sattuu ja joka moottorilla on oma sammutusjärjestelmä. Kolmella moottorilla sitten lennettiin.

Kyllä sitä on kertynyt monenlaista kokemusta.

Mä muistan Kangasniemen Tatusta pari mukavaa juttua. Me oltiin Turkki-maaottelussa, minulta oli lähtenyt jalkapallo-ottelussa kynsi isostavarpaasta, kaveri hyppäsi nappulakengillä päälle ja kynsi lähti kerralla ja toinen kun kasvoi niin se kasvoi tänne sisään. Minulla oli tämä isovarvas kuin tomaatti, ja se mäti. Se oli aika vaarallista, kun hermot on niin lähellä. Mutta mä lähdin kuitenkin sinne Turkki-maaotteluun, pikkuisenkin kun siihen tönäisi niin kipu säteili joka puolelle. Minä lainasin Tatulta toiseen jalkaan 46:n numeron tossun, kun ei voinut omaa tossua pitää. Tepastelin sillä sitten sen maaottelun ja voitinkin sen vielä.

Ensimmäisenä päivänä oli kreikkalais-roomalainen ja toisena päivänä oli vapaapaini –maaottelu. Minut olisi haluttu myös vapaapainiotteluun, mutta en halunnut mukaan. Mä sanoin, että laitetaan tuo Vaskon Veijo, joka oli kreikkalais-roomalaisessa ottelussa tuomarina, hänellähän oli kansainvälinen kortti jo silloin. Minä menin vapaapainituomariksi ja vedin valkoiset päälle ja Vaskon Veijo sai sellaista kyytiä, se oli haaroissa jatkuvasti. Sinne tuli liiroja ja tomaatteja ja kananmunia siihen matolle ja ne vihelsi minulle tosi rajusti. Ajattelin, etten uskalla lähteä minnekään tai ne lynkkaa minut.