Pelko oli aiheellinen lähinnä kansainvälisten vastustajien tason osalta. TUL:n huippupainijoilla oli ulkomaalaisia työläispainijoita kohdatessa varsin usein suurimpana ongelmana se, että heidän ylivoimaisuutensa vuoksi vastusta ei ollut kuin nimeksi. Tämä nakersi halua osallistua kansainvälisiin turnauksiin ja lisäsi vilkuilua porvarileirin suuntaan.

Kansainväliset yhteydet olivat sinällään TUL:n urheilulle alusta asti tärkeät. Työläisurheilun ihanteena oli kansainvälisyys. Hentilän mukaan vilkkaalla kansainvälisellä toiminnalla rakennettiin aivan tietoisesti vastinetta porvarilliselle olympialiikkeelle. Tärkeää oli myös tyydyttää liiton parhaiden urheilijoiden kilpailunälkä. TUL:n  painijaosto ehdotti jo syksyllä 1919 liittotoimikunnalle painiyhteyden rakentamista Pohjoismaiden ja Saksan työväen urheilujärjestöjen kanssa. TUL:stä tuli 1920 yhdessä Belgian, Saksan, Ranskan, Englannin, Sveitsin ja Tsekkosslovakian työläisjärjestöjen kanssa kansainvälistä työläisurheilutoimintaa johtavan Luzernin työläisurheilujärjestön (LUI:n), Sosialistisen urheiluinternationaalin jäsen. [43]

Suomessa järjestettävien painikilpailujen arvoa kohotti alusta saakka ulkomaalaisten osanotto. Vaikka varsin pian sekä painijat että yleisö totesivat lähes kaikki vieraat heppoisiksi vastustajiksi, toi ruotsalainen, norjalainen, saksalainen, eestiläinen, latvialainen tai itävaltalainen työläispainija oman eksotiikkansa tapahtumaan. Seppo Hentilä nimeää TUL:n ensimmäisiksi kansainvälisiksi kilpailuiksi Helsingin Jyryn järjestämät yleisurheilukilpailut kesäkuussa 1919. Yksi ruotsalainen aitajuoksija riitti antamaan tämän statuksen. Vaikka kansainvälisyyttä ei ollut tämän enempää, SVUL pyrki tekemään kaikkensa, ettei Thorvald Norling osallistuisi kisoihin. Ruotsalaisaituri piti kuitenkin lupauksensa ja kilpaili. Samana kesänä norjalainen Birger Nielsen väänsi Helsingin Jyryn kesäpaineissa. SVUL vastusti tätäkin lähettämällä vastalauseen Pohjoismaiselle voimailuliitolle. [44]

Helsingin Jyry järjesti vuosittain kahdet kansainväliset painit. Kilpailuluvat omien kansainvälisten kilpailujen pitämiseen ja painijoiden ulkomaanmatkoihin antoi TUL:n painijaosto. Se puolsi 1920 Helsingin Jyryn anomaa lupaa järjestää kansainväliset painikilpailut. Lupa annettiin myös Oulun Tarmolle, joka vielä ilmoituksessaan oli epävarma painiensa kansainvälisyydestä. Seura kutsui painijoita osallistumaan ”kansallisiin- (ehkä) kansainvälisiin painikilpailuihin”. [45]

Oulun Tarmo järjesti kansalliset painikilpailut helmikuussa 1920. Toiveissa oli, että
kisoihin saataisiin ulkomaalaisiakin vääntäjiä ja siksi ilmoitukseen
laitettiin sulkuihin ”(ehkä) kansainvälisiin painikilpailuihin”.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Helsingin Jyryn kesäkuussa 1920 järjestämät kansainväliset painit saivat suurta huomiota. Ne olivat Työväen Urheiluliitollekin tärkeä osoitus, että kansainvälisiä urheiluyhteyksiä alkoi vähitellen rakentua. Yhteensä 47 painijaa väänsi ulkona. Hakasalmen puistoon oli tuotu penkkejä ja lava, jolle painimatto oli asetettu. Kun ilma suosi, yleisöä oli paikalla runsaasti, noin 4000. Ulkomaalaisista painijoista nimekkäimmät olivat Ruotsin Ernst Nilsson ja Norjan Trygve Olsen. Väinö Kajander pisti Olsenin selälleen. Ilmari Rantanen puolestaan selätti Nilssonin. Kamppailu kesti sentään lähes 16 minuuttia. Väinö Lähteinen oli vielä kahdeksan vuoden kuluttuakin haltioissaan Rantasen painista: ”Taidoissa lienee ruotsalainen ollut hiukan edellä mestariamme, mutta mestarimme nuorekas kukoistava nousukunto ja äärimmäinen rohkeus toivat toivotun voiton.” [46] Jyryn kesän 1921 kansainvälisiin paineihin saatiin hieman enemmän ulkomaalaisia, kun kisoihin osallistui seitsemän vääntäjää. Seuraavan vuoden mittelöiden järjestämistä häiritsi Työväen Urheilulehden mukaan: ”TUL:n Jyrylle vihamielinen liittotoimikunta, joka samoiksi päiviksi myönteli kilpailulupia vallan holtittomasti.” Taustalla oli Jyryn ja TUL:n riita seuran ulkomaille ilman liiton lupaa lähetetyistä urheilijoista. [47]

Pilapiirtäjän näkemys painista.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Heti 1920-luvun alusta TUL:n painijoita kutsuttiin ulkomaille kilpailemaan. Väinö Multanen ja Emil Forsström menestyivät useissa eri kilpailuissa Norjassa. Kilpailumatkoja vuonojen maahan tasoitteli norjansuomalainen painimies K. F. Heimo. Ruotsissa painivalmentajana 1920-luvun alussa toiminut Robert Oksa oli tärkeänä puhemiehenä, kun TUL:n painijoita pääsi kilpailemaan naapurimaassa ja kun ruotsalaisia työläispainijoita tuli Suomeen TUL:n seurojen kilpailuihin. Oksa myös vertaili ruotsalaista pistepainia suomalaisiin sääntöihin, joiden mukaan ottelun voittoon vaadittiin selkävoitto. Suomalaiset painijat olivat Oksan mukaan huonoja pistepainijoita, koska he pyrkivät ainoastaan otteisiin, jotka olivat vastustajalle vaarallisia. Tilanne hieman muuttui, kun TUL:n uudet painisäännöt astuivat voimaan marraskuussa 1920. Sitä ennen oli noudatettu SVUL:n painijaoston tammikuussa 1917 hyväksymiä sääntöjä. Uudet olivat Pekka Pirskasen käsialaa. Selkävoiton lisäksi oli mahdollista saada ½ voitto. ”Ellei ratkaisua määrätyn painiajan kuluessa ole tapahtunut ja kilpailijat ovat täysin tasaväkiset, on ottelu ratkaisematon. Mutta jos toinen kilpailija on etevämpi ja tekee todellista työtä saavuttaakseen voiton, on kunkin palkintotuomarin toisistaan riippumatta äänestettävä joko ratkaisematon tai voitto (½ voitto) jommallekummalle.” [48]

Uudet säännöt olivat ensimmäistä kertaa käytössä suuremmissa kilpailuissa maaliskuussa 1921 Jyryn kansainvälisissä paineissa. Työväen Urheilulehden mukaan sääntöjä arvostelivat niin painijat, palkintotuomarit kuin myös yleisökin. Selkävoiton puuttuessa vain harvoin tuomarit olivat yksimielisiä puolivoittajasta. ”Ei siis ollenkaan ihme, että kilpailijat kinastelivat ja yleisö vihelsi, kun palkintotuomareiden maku ja arvostelukyky oli niin erilainen.” Sääntöjä uudistettiin syksyllä 1921. Palkintotuomareiden oli ilman selkävoittoa päättyneissä otteluissa äänestettävä joko voittoa tai ratkaisematonta. Voittoon vaadittiin kuitenkin vähintään neljä ääntä kuudesta tuomarista. [49]

1920-luvulla erittäin suosituiksi tulivat liitto-otteluiden lisäksi kaupunkien väliset kamppaillut. TUL:n sihteeri ja painijaoston jäsen V. J. Kostiainen ehdotti syksyllä 1920 kaupunkiottelun järjestämistä Helsingin ja Berliinin välillä. Alkuvaiheessa kaupunkiottelut olivat nimellisiä, sillä painijoita sai ottaa joukkueeseen myös kaupunkien ulkopuolelta. Lopulta kaupunkiottelu laajeni TUL:n painijoiden kilpailukiertueeksi Saksassa, mikä tosin alkoi Berliinistä. Matkalle lähti maaliskuussa 1921 viisi painijaa: Otto Lasanen (60 kg), Otto Oksanen (67,5 kg), Väinö Kajander (75 kg), J. Rantanen 82,5 kg ja A. Laine yli 82,5 kg. TUL voitti turneen aikana järjestetyt molemmat liitto-ottelut saksalaisia työläispainijoita vastaan, ensimmäisen 1–4 ja toisen 0–5. TUL:n joukkueen ylivalvojana toimi painijaoston puheenjohtaja Pekka Pirskanen. Hänen vastuullaan oli, että matkan aikana painijat ehdottomasti ”pidättäytyvät väkijuomista ja naisista, yövalvonnasta ja tupakasta kilpailupaikalla”. Saksalaiset olivat ihmeissään, kun suomalaispainijat eivät juoneet aluksi lainkaan olutta. Saksalaispainijoille oli tapana harjoitella painia kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen otettiin ensimmäinen lasi olutta, mikä oli noin kahdeksan prosentista. Matkalla mukana ollut V. J. Kostiainen korosti juuri raittiudessa pysymisen taanneen matkan onnistumisen, vaikka aivan kaikki eivät laseihin sylkeneet: ”Koko matkalla ei yleensä tartuttu edes olutlasiin. Ainoastaan pari poikaa oli kilpailujen jälkeen Stettinissä ottanut pienen humalan.” Lopullista selvyyttä suomalaispainijoiden raittiuteen ei Kostiaisen selvitys anna. Ainakin hänellä oli kova tarve vähätellä heidän alkoholinkäyttöään. Lasiin ”ei yleensä tartuttu” ja ”ainoastaan pari poikaa” otti ”pienen humalan”.

TUL:n maajoukkueeseen Saksaa vastaan 1921 kuuluivat Väinö Kostiainen, A. Laine, J. Rantanen,
Väinö Kajander, Otto Oksanen, Otto Lasanen ja joukkueen ylivalvoja Pekka Pirskanen.
Valvontaa tarvittiinkin, vaikka Kostiaisen mukaan ”lasiin ei yleensä tartuttu” ja
”ainoastaan pari poikaa otti pienen humalan”.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Ottelut olivat yleisömenestys. Berliinissä paikalla oli yli 3000 henkeä. Lasanen paini ratkaisemattoman. Oksanen voitti vastustansa kuuden minuutin jälkeen komealla kokonelsonilla. Kajander selätti vastustajansa kolmentoista minuutin kohdalla. Rantaselle ei löytynyt vastusta. Ottelu päättyi kolmessa minuutissa. Sen sijaan Laine sai tyytyä ratkaisemattomaan. Berliinistä suomalaispainijat matkustivat Mannheimiin, Geraan, Leipzigiin, Stettiniin ja Kotzloviin. Näillä paikkakunnilla suomalaiset voittivat kaikki ottelunsa. [50]

Saksan painijoukkue tuli vastavierailulle Suomeen jo kesällä 1921. Tästäkin tuli turnausmuotoinen. Liitto-ottelut järjestettiin seitsemällä eri  paikkakunnalla. Järjestävinä seuroina olivat: Talikkalan Toverit (Viipuri), Imatran Tähti, Kotkan Riento, Tampereen piirin johtokunta, helsinkiläisseurat Vesa, Visa ja Kullervo sekä Turun Veikot ja Salon Vilpas. Varsin tiivistä ohjelmaa ja suomalaispainijoiden kovaa käsittelyä eivät saksalaispainijat täysin kestäneet: ”Koska nyt jo toisessa kilpailussa Helsingissä poikkeuksetta kaikki painijat osoittautuivat matkasta väsyneiksi ja lisäksi useammalta saksalaiselta painijalta oli korvalehdet ruhjoontuneina niin että on arveluttavaa kykenevätkö aikaisemmin tehdyn matkasuunnitelman suorittamaan loppuun.” [51]

Kuopion liittokokouksen päätös 1921 vähensi kansainvälisiä suhteita ja kilpailumatkoja ulkomaille, erityisesti Pohjoismaihin. Aluksi päätöstä noudatettiin kirjaimellisesti. Kun Jyryn Otto Oksanen matkusti Kristianiin (nyk. Oslo) Fagf. Idrottföreningenin kilpailuihin, hänelle lätkäistiin puolen vuoden kilpailukielto. Kuopion päätöksen huono soveltuvuus havaittiin kuitenkin pian ja sitä ei enää noudatettu viimeisen päälle. Näin urheilusuhteet Pohjoismaihin rakentuivat uudelleen. [52]

Liitto-ottelut jatkuivat. Kuusi TUL:n painijaa matkusti syksyllä 1923 Itävalta–Suomi liitto-otteluun Wieniin ja sama määrä kilpailuihin Ruotsiin. Paluumatkalla Wienistä Suomeen painijat aikoivat poiketa myös Berliinissä ja avustaa taloudellisesti kilpailuosallistumisellaan ensimmäisestä maailmansodasta toipuvaa Saksan työväen urheiluliittoa. Matkasuunnitelmat laajenivat ja lopulta TUL:n painijat väänsivät Keski-Euroopassa Itävallan, Unkarin ja Saksan veljesliittojen edustajia vastaan. Itävalta kaatui 1–4, Unkari 2–6 ja Saksa 1,5–3,5. Kevättalvella 1924 TUL:n painijat kilpailivat Tukholmassa ja Kristianissa. [53]

Liittotoimikunta esitti syksyllä 1925 liitto-otteluja Saksaa ja Neuvosto-Venäjää vastaan. Painijaosto kannatti otteluja, mutta yhtä aikaa molempien maiden kanssa. ”Silloin voitaisiin paremmin kuin erillisinä otteluina edistää näiden kolmen tavallaan niin erimerkityksellisen maan vuorovaikutusta.” [54] Mielenkiintoinen kolmimaaottelu ei vielä tuolloin toteutunut. Sen sijaan seuraavana vuonna suomalaispainijoita matkusti Neuvosto-Venäjälle. Eino Nuutinen, Matti Saarikoski ja Liljeqvist voittivat sarjansa Leningradissa. Lindqvist jäi toiseksi. Heistä Nuutinen kilpaili menestyksellä myös Ruotsissa. [55]

TUL:n painijat olivat kansainvälisessä työväenurheilussa kärkipäätä. Tämän vuoksi painijaosto piti kohtuullisena, että heidän painijoilleen maksettiin ulkomaan kilpailumatkoilla kohtuulliset korvaukset. Liittotoimikunta ei tätä aina ymmärtänyt. Toimikunta ihmetteli syksyllä 1925 Dresdeniin pyydettyjen suomalaispainijoiden 150 markan päivärahaa. Painijaosto huomautti, että Suomessa maksettiin parhaille painijoille 60–75 markkaa päivältä ja ”ylöspidot”. ”Kuinka paljon tärkeämpää ja tarpeellisempaa on, että ulkomaille pyydetyt saavat saman määrän, koska he myöskin toimeenpanevalle seuralle tuottavat tuloja vastaavasti, ja kun meikäläisiä painijoita ja urheilijoita ei voida kykyjensäkään puolesta verrata ulkolaisiin on jaoston mielestä paremmille miehille maksettava parempi korvaus.” Lisäksi jaoston mielestä piti ottaa huomioon Saksan kalliit hinnat. [56]

TUL otti uudistetut kansainväliset painisäännöt käyttöön 1930. Puhetta riitti kymmenen minuutin painiajan sopivuudesta. Yleisölle ratkaisua pidettiin hyvänä, sillä arveltiin sen saavan tuossa ajassa painijoista tarpeeksi. [57] Vipinää painijaostossa aiheutti LUI:n kongressin syksyllä 1932 tekemä päätös poistaa palkinnot kaikista kansainvälisistä kilpailuista. Painiseurat kyselivät jaostolta, miten jatkossa järjestettäisiin palkinnottomia kansainvälisiä kilpailuja. Jaosto tiedusteli liittotoimikunnan kantaa. Se ei osannut suoralta kädeltä ilmoittaa, miten jatkossa toimittaisiin. Se asetti valiokunnan tutkimaan asiaa. Liittoneuvosto käsitteli asiaa huhtikuussa 1933. Jaosto evästi edustajaansa ennen kokousta huomauttamalla: ”Ettei tällaiselle toimenpiteelle vielä nykyoloissa ole riittävästi edellytyksiä, vaan olisi ainakin toistaiseksi seurattava tähänastista käytäntöä. Jos palkinnot poistettaisiin, niin se ilmeisesti vaikeuttaisi hyvin ikävällä tavalla vastaisten kilpailujen onnistumista ja synnyttäisi tarpeetonta erimielisyyttä liiton jäsenistön keskuudessa, johon meillä ei ole, varsinkaan nykyoloissa millään tavalla varaa.” [58]

Palkinnoista keskusteleminen ei ollut mikään uusi aihe. Jo painijaoston toiminnan alkuviikkoina maaliskuussa 1919 jaoston puheenjohtaja Pekka Pirskanen oli ehdottanut, että aloitteleville painijoille jaettaisiin palkinnoksi kirjoja. ”Hyvä kirja, sidottuna yksinkertaisiin tai korukansiin, palkinnonsaajan nimi ja palkintojärjestys aikamäärineen kanteen tekstattuna, on siisti ja arvokas palkinto. Tällaiset palkinnot ovat samalla hyvät säilyttää ja pysyvät paremmin muuttumattomina kuin palkintoina tavallisesti käytetyt tinaesineet.” [59] TUL:n painijaosto halusi 1920-luvun alussa jakaa ”hyödyllisiä palkintoesineiden” yhteydessä taiteellisia kunniakirjoja, joita kilpailijat voisivat säilyttää elinikänsä. Palkintojen hyödyttömyydestä kirjoitettiin myös Työväen Urheilulehteen, jossa palkintojen ainoaksi arvoksi nähty muisto-merkitys oli siirrettävissä käytännöllisiin arvoesineisiin ja arvokkaisiin kirjateoksiin. [60]

Suomalaisia painijoita osallistui kesällä 1932 Viron TUL:n liittojuhlaan. Alle 58 kilon sarjassa N. Alanko sijoittui toiseksi, 62 kilon sarjan voitti L. Ruusunen ja 67,5 kilon Martti Nyman jättäen A. Huhtalan toiseksi. 75 kilon sarjassa N. Salo ja alle 82,5 sarjassa Y. Koskinen väänsivät kolmanneksi. L. Lundholm voitti raskaan sarjan. Painien järjestelyistä ei herunut kehuja hyviin olosuhteisiin tottuneilta suomalaisilta. N. Alanko huomautti: ”Järjestelytason olleen yleensä heikolla asteella, joka seikka vaikutti ikävästi suomalaisiin.” [61] Kansainvälinen painitoiminta oli muutoin vuoden 1932 aikana varsin vähäistä. Suhteet Eestiin tiivistyivät. Eestiläinen painimies Aleksander Pohla vieraili syksyllä kilpaillen eri puolilla Suomea. Kaupunkiottelu Tallinnan ja Helsingin työläispainijoiden välillä päättyi joulukuussa selvään suomalaisvoittoon 11½–3. Lisäksi Turkuun saapui kaksi latvialaispainijaa. Vastustajia haluttiin Saksasta, Itävallasta ja Unkarista, joissa oli parhaita painijoita. Vaikeutena olivat korkealle nousevat kustannukset, joihin ei pula-aikana löytynyt riittävästi rahaa. Kansainvälistä toimintaa rajoitti 1933 Itävallan Työväen Voimailuliiton toiminnan keskeytyminen. Painijaoston saamien tietojen mukaan Saksan Työväen Voimailuliiton toiminta oli päättynyt ilmeisesti kokonaan. [62]

Norjaan kilpailumatkalle lähti talvella 1934 seitsemän painijaa: Veikko Holmberg Vuoksenniskan Vesa, Kaarlo Lahokoski Tampereen Kilpaveljet, T. Melkko Helsingin Tarmo, Vilho Lempinen Tiutisen Pyrintö, Th. Alqvist Tainionkosken Tähti, Elmer Härmä Elannon Isku ja Viljo Lindqvist Elannon Isku. Joukkuetta johti Severi Koskinen. Viipurilainen Anton Hämäläinen valitti jäämistään joukkueen ulkopuolelle. Painijaosto korosti, että joukkueeseen oli valittu mahdollisuuksien mukaan nuoria painijoita. [63]

Syksyllä 1934 toteutui pitkään toiveissa ollut Eesti–Suomi liitto-ottelu. Painijoille kilpailumatka oli ikimuistoinen, koska ”jokseenkin kaikki” olivat ensimmäistä kertaa ulkomailla. Matkaa täydensi ”kauniilla tavalla eestiläisten toverien erinomainen ystävällisyys ja vieraanvaraisuus”. Eestiläiset tarjosivat kelpo vastuksen TUL:n voittaessa ainoastaan 8–6. [64]

TUL:n painijaosto valmisteli talvella 1935 Helsinkiin ensimmäistä Neuvostoliiton ja TUL:n välistä liitto-ottelua. Liitto-ottelu Helsingin Työväentalolla 31. maaliskuuta 1935 onnistui urheilullisesti ja taloudellisesti. Painiaika oli 15 minuuttia, josta yhdeksän väännettiin pystyssä ja matossa kolme + kolme minuuttia. Selkähäviöstä tuli kaksi pistettä, työhäviöstä puolitoista, ratkaisemattomasta piste ja työvoitosta puoli pistettä. Neuvostoliittolaiset voittivat niukasti kerättyään yhden häviöpisteen vähemmän. TUL:n joukkueessa paini tuttuja ykkösluokan vääntäjiä: Kaarlo Vallo, Vilho Suikkanen, Viljo Lindqvist, Veikko Vinter, Elmer Härmä, Toivo Lahti, Matti Haajanen ja kapteenina painijaoston puheenjohtaja Severi Koskinen. Vinterin, Lahden ja Haajasen ottelut päättyi ratkaisemattomaan. Härmä ja Suikkanen voittivat pistein. [65]

TUL tuki Eestin toveriliiton painia. Martti Nyman lähti syksyllä 1935 kolmeksi viikoksi Tallinnaan antamaan neuvoja. Lisäksi painijaosto kutsui eestiläisen painijan viikoksi Helsinkiin, jossa hän oli jaoston jäsenten vieraana ja osallistui seurojen harjoituksiin. Painimaaottelu eestiläisten ja TUL:n painijoiden välillä käytiin Kotkassa lokakuussa 1935. TUL:n joukkueessa painivat U. Suvanto, Salakka, Viljo Lindqvist, Skytt, Elmer Härmä, Vilho Lempinen ja Matti Haajanen. TUL voitti selvänumeroisesti 11–3. Eestin TUL:a vastaan painittiin kolmas liitto-ottelu Tallinnassa marraskuussa 1936. Suomalaisista siihen osallistuivat U. Suvanto, Veikko Saarelainen, Arvo Leinonen, Vilho Lempinen, T. Tamminen, Arvo Helin ja Viljo Lindqvist. Suomalaiset työläispainijat eivät saaneet vastusta eestiläisistä. Voitto tuli pistein 4,5–9,5. Neljäs liitto-ottelu TUL:n ja Eestin työläisurheilijoiden välillä pidettiin 1937. TUL voitti ylivoimaisesti 10,5–3,5. Eestiläiset eivät voittaneet yhtään ottelua. Samalla kertaa painittiin kaupunkiottelu Tallinnan ja Helsingin välillä. Senkin suomalaiset voittivat selvästi. Viides painiliitto-ottelu Eestin Töölisspordin ja TUL:n välillä käytiin Tallinnassa toukokuussa 1938. Viidennen kerran TUL oli vahvempi, mutta tällä kertaa ainoastaan pisteellä. [66]

Helsingin Työväentalon juhlasalin näyttämölle levitettiin helmikuussa 1938 painimatto tavallista juhlavammin mielin.
Norjan ja Suomen työläispainijat kohtasivat ensimmäistä kertaa maaottelussa. Lippuja myytiin lähes tuhat.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)

Ensimmäinen painiliitto-ottelu Norjan AIF:n ja TUL:n välillä väännettiin Helsingin Työväentalon juhlasalissa helmikuussa 1938. TUL voitti pistein 8–2. Yleisöä kamppailu kiinnosti, sillä paikalla oli lähes tuhat katselijaa. Uusinta otettiin jo marraskuussa, jolloin TUL toisti selvän voittonsa pistein 1–6. Suomalaisten ylivoimaista huolimatta ottelut kiinnostivat oslolaisia. Paikalla Turnhallessa oli noin 1300 katselijaa. [67]

Vuosi 1938 oli kilpaurheilullisesti yksi TUL:n parhaista. Painijoita katseltiin ihailevasti,
kun he palasivat voitokkaalta maaottelumatkaltaan Norjasta.

(kuvaa painamalla näet sen täysikokoisena)