Ensimmäinen yhteistyösopimus

Yhteistoiminta karahti siten kiville. Uusia avauksia saatiin 1930-luvun puolivälistä alkaen, jolloin yleinen ilmapiiri muuttui vähitellen. Lapualaisliikkeen oikeistolaisvuosista päästiin parempien talousvuosien ansiosta konsensushakuisempaan Suomeen, mikä näkyi myös urheiluelämässä. Sovun rakentamista helpotti uusien henkilöiden nousu SVUL:n johtopaikoille. Erityisesti Urho Kekkonen ja J.W. Rangell olivat valmiit eheyttämään urheiluelämää kompromissein ja sopimuksin kunnioittaen TUL:a tasavertaisena ja antamalla sen työlle arvoa. Kekkonen, oikeusministeri ja Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja, tunnusti eduskunnassa joulukuussa 1936 TUL:n urheilulliset ansiot huippujen kasvattajana ja työläisnuorison liikuntaharrastusten herättäjänä.

Samoihin aikoihin sekä tannerilaiset sosialidemokraatit ja myös osa kommunisteista, kuten Eino Pekkala, arvioivat tasa-arvoisen yhteistyön nousevan tehokkaimmaksi tavaksi vastustaa valtakunnallisen urheilujärjestön perustamista, mikä olisi tiennyt loppua TUL:lle. Toisaalta SDP samalla korosti, että tällaiset ratkaisut urheiluväen oli itse tehtävä. Heidän roolinaan oli huolehtia TUL:n eduista valtiollisessa urheilupolitiikassa.

Puhtaat urheilulliset tavoitteetkin olivat edesauttamassa sovintoon pyrkimistä. Olympiakisojen saaminen oli ollut SVUL:n ja TUL:n tavoitteena jo pitkään. Suomalaisten urheilijoiden saavutukset KOK:n olympialaisissa ja työläisolympiakisoissa antoivat vankan pohjan omille kisoille. TUL oli alusta, vuodesta 1927, mukana Stadion-säätiössä. Helsingin stadion vihittiin kesäkuussa 1938. Runsaan kuukauden kuluttua KOK tiedotti virallisesti, että Tokion tilalle kisaisännäksi 1940 nousi Helsinki. Olympiakuume valtasi mielet. Suomalaisten oli näytettävä maailmalle, että kisaponnistelujen takana oli koko maa. TUL:n historian kirjoittaneen Seppo Hentilän mukaan olympiavalmistelut ratkaisevasti vauhdittivat yhteistyön aloittamista.

Ensimmäisistä neuvotteluista tiedotettiin liitoille, myös Painiliitolle, salaiseksi merkityllä kirjeellä. TUL:n Urho Rinne, Toivo Wilppula ja Arvi Heiskanen olivat neuvotelleet J.W. Rangellin, Urho Kekkosen ja Jussi Tossavaisen kanssa alkusyksystä 1938 SVUL:n ja TUL:n sopimuksen aikaansaamisesta. SVUL:n liittohallitus käsitteli yhteistoimintasuunnitelmaa, joka koski Suomessa järjestöjen ja samalla paikkakunnalla olleiden seurojen yhteistoimintaa, Suomessa ja ulkomailla käytäviä maa- ja liitto-otteluja sekä olympiakisoja ja muita edustustehtäviä. Siirtymisistä liitosta toiseen asetettiin kahdeksan kuukauden karenssi. SVUL:n liittohallitus oli periaatteessa sopimuksen kannalla ja kehotti jäsenliittojaan pohtimaan ehdotusta luottamuksellisesti ja antamaan siitä ensi tilassa lausunnon. Kaikki jäsenliitot kannattivat ehdotusta. Painiliitto oli niiden neljän liiton joukossa, jotka antoivat huomautuksia. Se piti tärkeänä, että TUL myöntäisi painijoilleen oikeuden osallistua SM-kisoihin. Painiliiton tulisi myös johtaa olympiakisoihin ja maaotteluihin liittyvää valmennusta, jolloin ainoastaan sen käyttöön annettaisiin kulloinkin saadut valmennusmäärärahat.i

Yhteistyö tuntui luontevalta omien olympiakisojen vuoksi. TUL:n painiväki odotti malttamattomasti vuoden 1939 alussa valituilta liittokokousedustajilta helmikuun kokouksessa järkeviä ratkaisuja. Painijoita oli liittokokouksessa lähes kaksikymmentä. Toiveet toteutuivat, vaikka ensin yhteistoimintasopimus äänestettiin nurin. Painijaedustajista kymiläinen Vilho Lempinen oli vastustajien joukossa. Illan ja yön neuvottelujen tuloksena kilpailullinen yhteistoiminta hyväksyttiin, kun sen ulkopuolelle jätettiin piiri- ja seurataso.

TUL:n painijaoston puheenjohtaja Kustaa A. Vuori ilmoitti, että hänet oli kutsuttu neuvottelemaan Painiliiton johtohenkilöiden kanssa mahdollisesta Painiliitto–TUL liitto-ottelusta vielä kevään aikana. Painijaosto oli yksimielinen. Sen mukaan ei ollut mitään syytä kieltäytyä tällaisesta tapahtumasta, jos sopimus saadaan tyydyttäväksi. Neuvottelut kuitenkin viivästyivät, sillä SVUL:n liittokokous hylkäsi huhtikuussa 1939 yhteistoimintasopimuksen. Vastustajien joukkoon kuului Painiliiton puheenjohtaja Heikki Lehmusto, joka piti seurasiirroissa liitosta toiseen kahdeksan kuukauden karanteeniaikaa liian pitkänä. Lisäksi hän vaati yhteistoiminnan laajentamista alkuperäisen sopimuspohjan mukaisesti piiri- ja seuratasolle saakka. Ilman näitä Painiliitto vastusti yhteistoimintasopimusta. TUL:n Urho Rinne totesi ykskantaan päätöksen jälkeen: ”Suomalainen työmies ei kelpaa Olympian kisoihin.”ii

Pattitilanteessa Suomen Olympiakomitea toimi välitysmiehenä. TUL:n liittotoimikunta tuki vuoden 1940 olympiakisojen järjestämistä Suomessa ja salli urheilijoidensa osallistua kisoihin. Edellytyksenä oli, että olympiakatsastusten järjestämisen hoitaisi tasapuolisesti valittu toimikunta. Samaten kahdeksan kuukauden siirtoaika liittojen välillä haluttiin säilyttää. SVUL:n liittohallitus hyväksyi yhteistyön tältä pohjalta.iii

Olympiakatsastuksia varten TUL:n painijaosto valmisteli toukokuussa 1939 joukkueensa valintaa. Se esitti olympiavalmennukseen 21 painijaa. Arvio heidän valmennuskuluista nousi 100 000 markkaan. Lopulta harjoittelurinkiin tuli 49 painijaa, joiden hieronnat, enintään kymmenen kertaa, kustannettiin olympiavalmennusvaroista. Ehdokkaille, paikalla 44 painijaa, pidettiin elokuussa viikon leiri, jonka valmentajiksi saatiin Robert Oksa apunaan Toivo Gerdt.iv

Liitto-ottelu järjestettiin Helsingin Messuhallissa 15.–17. syyskuuta 1939. TUL:n painijaosto ja Painiliitto valitsivat molemmat viisi miestä kuhunkin sarjaan. Kilpailuilla oli suuri painoarvo, sillä niiden perusteella valittiin olympiavalmennettavat. TUL:n painijoiden haasteena oli varsinaisissa olympiakisoissakin noudatettavat, omista eronneet ”porvarilliset” painisäännöt, joiden omaksumisessa auttoi Robert Oksa.v

klikkaa kuva suuremmaksi


Painiliiton Kauko Kiisseli voitti TUL:n Jalmari Kyllösen liitto-ottelussa syyskuussa 1939 Helsingissä pistein 4–0. TUL-lehden valokuvat/Suomen Urheilumuseo.

Valmistautuminen ei kuitenkaan auttanut. Painiliitto otti liitto-ottelussa ylivoimaisen voiton pistein 247–120. Roimaa häviötä selitettiin julkisuudessa sopimattomalla ajankohdalla. Painiliiton miehet olivat harjoitelleet ottelua varten jo keväästä lähtien. Toinen tekijä olivat Painiliiton säännöt ja ottelutapa. Niiden vaatimaan suljettuun eli puskupainityyliin TUL:n miehet eivät mukautuneet. Kolmas syy häviöön lankesi ottelujen tuomaristolle. Varsinkin ensimmäisenä päivänä Painiliiton tuomarit vetivät kotiin päin. TUL:n lehden mukaan omat tuomarit eivät syyllistyneet vastaavaan. Neljäs selitys oli TUL:n miesten loukkaantumiset, jotka aiheutuivat sääntöjen sallimasta liian kovasta painista. Peräti kymmenen miestä paini itsensä ottelukyvyttömäksi. Sarjan alle 56 kg:n Tainionkosken Tähden Tenho Lahikainen kommentoi Painiliiton painijoiden otteiden olleen nyrkkeilyä. Sarjan alle 72 kg:n Helsingin Visan Valo Mäkinen uhkasi lopettaa painimisen kokonaan, jos tällä tyylillä pitää jatkaa. Lisäksi todettiin TUL:stä loikanneiden painijoiden tuoneen Painiliitolle 76 pistettä.vi

Talvisota syttyi marraskuussa 1939. Sotaan mentiin yhdessä. Kotirintamalla ponnisteltiin rinnakkain. Yksituumaisuus näkyi myös painimatolla. Liitto-ottelun jälkeen TUL:n painijaoston puheenjohtaja Kustaa A. Vuori esitti alle 21-vuotiaille joulukuuksi 1939 kansallisia painikilpailuja. Niihin kutsuttaisiin mukaan sekä TUL:n että Painiliiton painijoita. Kilpailuista saadut varat luovutettaisiin reserviläisperheiden avustamiseen. Liittotoimikunta ei kuitenkaan hyväksynyt Vuoren esitystä. Se kehotti järjestämään mainitunlaisia kilpailuja omassa piirissä.vii

Yhteistyö oli kuitenkin saanut jo siiven tyngät. Painimiehet olivat löytäneet toisensa ja halusivat jatkaa. TUL:n painijaosto ja Painiliitto suunnittelivat talvisodan keskellä helmikuussa 1940 painijoukkueen lähettämistä Ruotsiin ja Norjaan. Ottelujen tulot olisi käytetty Suomen avustamisrahastoon.viii Matka ei kuitenkaan toteutunut.

TUL suhtautui yhteistoimintaan vakavasti ja pitkällä tähtäimellä. Sen painijaosto halusi uudistaa painisääntöjään. ”Kokemus, joka saatiin Suomen Painiliiton kanssa käytyssä ottelussa osoittaa, että säännöt kaipaavat uudistusta varsinkin jos yhteistoiminta Suomen Painiliiton kanssa tulee edelleen jatkumaan.” Painijaoston puheenjohtajan Kustaa A. Vuoren mukaan säännöissä ei ollut mitään mullistavia eroja. Suurimpia muutoksia olivat painiajan pituus, ns. alkupysty, mattopaini ja loppupysty. Lisäksi tulkinnat mattoreunapainista olivat erilaiset. Laajan keskustelun jälkeen painijaosto esitti liittoneuvostolle kansainvälisiä painisääntöjä omien tilalle. Liittoneuvosto hyväksyi jaoston esityksen. Käytännössä painissa otettiin käyttöön Painiliiton kilpailusäännöt. Painiliiton valmentaja Aarne Reini järjesti luentokurssit säännöistä TUL:n erotuomareille syksyllä 1940.ix

TUL painimiehiä pääsi mukaan omien olympiakisojen painijärjestelyihin. Kustaa A. Vuori ja V. Pahlstén nimettiin painin alatoimikuntaan. Urheiluväen innokkaasti odottamat omat olympiakisat peruttiin toisen maailmansodan vuoksi. Virallinen Kansainvälisen olympiakomitean päätös ilmoitettiin 2. toukokuuta 1940. Osin sen tilalla pidettiin hieno ja arvokas tapahtuma heinäkuussa 1940. Yhteistuumin Helsingin Stadionilla järjestettiin Kaatuneitten urheilijain muistokilpailu. TUL:n liittotoimikunta kehotti välttämään muiden kilpailuiden järjestämistä niiden aikana. Painijaosto osallistui painikilpailujen järjestelyihin valitsemalla kolmisenkymmentä toimitsijaa. Kisoihin ilmoittautui noin 150 painijaa. TUL:stä oli mukana nuorempaa joukkoa. Stadionille saapui noin 35 000 katselijaa. Painijoista sarjavoittoon ylsi Helsingin Tarmon Kaarlo Vallo.x

Yhteistoimintaneuvottelut jatkuivat 1940 hyvässä hengessä. Keskusjärjestöt allekirjoittivat sopimuksen elokuussa. Työläispainin jättäminen kokonaan ulkopuolelle ei ollut enää kummallakaan vaihtoehtona. Yhteistoiminnan käytännön järjestelyt olivat päällimmäisenä mielessä. ”Käytännöllisen yhteistyön” rakentamiseksi Painiliiton kanssa jaosto valitsi neuvottelijoikseen puheenjohtajansa Kustaa A. Vuoren, Arvo Leinon ja Niilo Alangon.

Neuvottelut eivät kestäneet pitkään. TUL:n painijaosto hyväksyi sopimuksen syyskuussa 1940. Jo elokuussa kaksi TUL:n painijaa Veikko Vanhanen ja Runo Larick oli valittu yhdistettyyn Helsingin joukkueeseen Tukholmaa vastaan. Hyvistä otteista huolimatta molemmat hävisivät ottelunsa. Käytännössä TUL:n painijaosto ja Painiliitto yhtyivät SVUL:n ja TUL:n yhteistoimintasopimukseen. Keskenään ne sopivat järjestävänsä yhdessä SM-painit ja maaottelut. Valitsemistoimikunta nimensä mukaisesti valitsi edustajat ja tuomarit maaotteluihin. TUL:n painijaosto ei hyväksynyt SM-painien järjestämistä avoimena kilpailuna. Järjestöt sopivat, että kumpikin lähetti niihin enintään viisi edustajaa sarjaan. EM-kisoihin liitot maksoivat itse omien miestensä matkakulut. TUL ei estänyt jäsentensä osallistumista järjestössä vähän harjoitetun vapaapainin SM-kisoihin. Niiden osallistumisoikeutta ei rajoitettu viiteen. Mitään muuta yhteistyötä vapaapainissa se ei kuitenkaan kannattanut. Sopimus oli voimassa vuoden 1941 loppuun saakka, minkä jälkeen jatkoa tulisi aina vuosi ellei kumpikaan luopuisi yhteistyöstä. Yhteistoimintasopimus allekirjoitettiin marraskuussa 1940.xi

klikkaa kuva suuremmaksi


Talvisodan hengessä TUL ja Suomen Painiliitto pääsivät sovintoon yhteistoiminnasta. Sopimus allekirjoitettiin marraskuussa 1940. Suomen Urheiluarkisto.

Merkittävää oli, että sopimuksessa helpotettiin TUL:n omien kansainvälisten yhteyksien solmimista. Painiliitto oli sopinut Ruotsin Painiliiton kanssa, että TUL sai suoraan neuvotella ruotsalaisten painijoiden kilpailumatkoista Suomeen ja TUL:n matkoista Ruotsiin. Yhteistoiminnasta vastasivat painin järjestely- ja valintakomiteat. TUL valitsi edustajikseen puheenjohtaja Kustaa A. Vuoren lisäksi Niilo Alangon ja jaostosihteeri Onni Heleniuksen.xii

<<< Molskin samalla puolella – yhteistyön aika (vuodet 1939–1944) | Yhteistoiminta käytännössä >>>

Viitteet: