TUL:n painin ja Painiliiton järjestösodasta yhteistyöhön Suomen painin hyväksi

Aiempien vuosikymmenten tavoin suomalaista painia leimasi 1980-luvullakin TUL:n ja Suomen Painiliiton (SPL) välinen riitely. Yhteisiä pelisääntöjä ei saatu aikaiseksi lukuisten neuvotteluiden jälkeen. SPL:n seurat eivät ilmoittaneet avoimista kilpailuistaan TUL-lehdessä. SM-painit olivat erotuomaripeliä. Painin sääntövaliokunta totesi toukokuussa 1981 suhteiden tulehtuneen. TUL:n edustajia ei kutsuttu SPL:n sääntövaliokunnan kokouksiin, vaikka Pertti Puttosella ja Pentti Aholla oli läsnäolo oikeus. Muutoinkaan valiokunta ei ollut toiminut tyydyttävällä tavalla. TUL:n painimiesten mielestä Painiliitossa oli jopa jälkikäteen muutettu sääntövaliokunnan tekemiä päätöksiä. SPL:n ratkaisut olivat vaikeuttaneet myös tuomarikoulutuksen kehittämistä.[83]

Uutta yhteistoimintasopimusta sorvattiin pitkään, koska yhteisiä kokouksia ei saatu aikaiseksi. TUL:n painijaoston ja Painiliiton välisissä neuvotteluissa Olympiakomitea otti välittäjän roolin. TUL:n edustajina oli useimmiten päävalmentaja Sauli Heinonen. Painiliiton toiminnanjohtaja Arto Savolainen jätettiin välillä neuvotteluhuoneiden ulkopuolelle rauhoittumaan. Painiliiton sillanrakentajana toimivat valmentaja Toivo Sillanpää ja puheenjohtaja Seppo Kylmänen. Heinosen mukaan erityisesti Kylmänen oli laadukas puheenjohtaja, joka osasi asettua sovittelijan rooliin ikään kuin molempien liittojen yläpuolelle.

Olympiakomitean Vierumäen seminaarin yhteydessä maaliskuussa 1982 käytiin neuvotteluja, joissa mukana olivat Erkki Leppänen ja Sauli Heinonen sekä koko SPL:n valmennusvaliokunta. TUL:n edustajat toivoivat yhteisleiritystä ja pelisääntöjen selkeyttämistä. Heinosen mukaan Painiliiton leireille oli TUL:sta kutsuttu vain sopivia harjoitusvastustajia omille painijoille. TUL:llä ei ollut valintoihin mitään sananvaltaa, kunnes päätettiin, ettei tällaisille leireille lähde kukaan. Yhteisleireille mentäisiin, jos TUL saisi nimetä sinne omat painijansa.

SPL:n valmennusvaliokunta antoi ymmärtää, että toimintamuodot voivat jatkua entisellään. Valmennusryhmä paisuisi liian suureksi. Heinonen ja Leppänen esittivät, että valmennusvaliokunta veisi asian SPL:n johtokunnan käsiteltäväksi. Toiminnanjohtaja Arto Savolainen ei kuitenkaan ottanut asiaa johtokunnan kokouksissa esille, koska hänen mukaansa valmennusvaliokunnan pöytäkirjoissa ei ole merkintää TUL:n esityksestä. Seuraavan kerran neuvoteltiin Lappajärvellä MM-karsintakilpailujen yhteydessä heinäkuussa 1982. Painiliiton valmennusvaliokunta selvitti, ettei sen johtokunta ollut tehnyt mitään päätöksiä yhteisleireistä. Toivo Sillanpää, Kalevi Tuominen ja Sauli Heinonen pyrkivät sovintoon: ”Välittömästi MM:n jälkeen asioista neuvotellaan ja tehdään selvä suunnitelma selvitetään ongelmalliset kysymykset. Tuominen ja Rasinperä lupautuivat tarvittaessa toimimaan välittäjinä.” Olympiakomitean valmentajien seminaarissa lokakuussa 1982 palattiin ongelmakysymyksiin.” TUL:n puolelta todettiin, ettei yhteisleiritys sekä karsinta-, näyttö- ja harjoituskilpailukriteerit ole kunnossa ja vaadittiin toimenpiteitä ko. asian loppuun saamiseksi.”[84]

TUL:n painijaosto oli valmis hyväksymään kilpailusopimuksen uusimisen syksyllä 1982. Liittotoimikunta jätti kuitenkin asian pöydälle. Painijaoston mielestä sopimus voitiin allekirjoittaa, koska se takasi TUL:n painille samanlaiset toimintaedellytykset kuin aiemmin eli mahdollisuuden järjestää avoimia kansallisia ja kansainvälisiä kisoja. Uusi sopimus myös parantaisi yleistä yhteistoiminnan ilmapiiriä ja auttaisi siten TUL:n painitoiminnan kehittämistä. TUL:n painimiehet pitivät oikeutettuna SPL:n kansainvälisen kilpailutoiminnan valvontaoikeutta, mitä ei erikoisliitoilta voi saada pois seuraavienkaan vuosikymmenten aikana.[85]

Seuraavan kerran erimielisyyksiä keskusteltiin marraskuussa 1982 Olympiakomiteassa Kalevi Tuomisen kanssa. Tuolloin sovittiin, että sovintoa rakentavat TUL:n ja SPL:n valmennusjohto. Lisäksi TUL jätti Tuomiselle kirjallisen esityksen karsinta-, näyttö- ja harjoituskilpailuperiaatteista. Tämän paperin Tuominen luovutti Toivo Sillanpäälle, minkä jälkeen Sauli Heinonen keskusteli asiasta valmennusvaliokunnan puheenjohtajan Niilo Lehdon kanssa.[86]

TUL:n, SPL:n ja Olympiakomitean edustajat neuvottelivat toukokuussa 1983 painin arvokilpailuihin liittyvistä valinta- ja leiritysasioista. TUL:sta neuvotteluihin osallistuivat Matti Ahde ja Sauli Heinonen, SPL:sta puheenjohtaja Seppo Kylmänen ja valmentaja Toivo Sillanpää sekä olympiakomiteasta valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen. Neuvottelujen perustana oli Olympiakomitean hallituksen vuoden 1981 päätös, minkä mukaan erikoisliittojen ja TUL:n on annettava valinnoista yhteisesitys. Tapaamisessa sovittiin Kievin MM-kisajoukkueesta. Jukka-Pekka Tannerilta edellytettiin 48 kilon sarjaan lisänäyttöä junioreiden MM-kilpailuissa. Sarjan 52 kg edustuspaikasta karsivat Reijo Haaparanta, Taisto Halonen ja Onni Luokkanen. Ilpo Seppälän valintaa 57 kg:n sarjaan pidettiin selvänä. Sen sijaan 62 kg:n paikasta taistelivat Hannu Lahtinen, Veijo Sillanpää, Hannu Övermark, Mika Viskari, Pertti Ukkola, Pertti Vehviläinen ja Kari Väliaho. Tapio Sipilä oli sarjan 68 kg itseoikeutettu MM-edustaja kuten myös 74 kg:n Jouko Salomäki. Sarjaan 82 kg karsivat Salomäki, Lehto ja Övermark. Toni Hannula valittaisiin 90 kg:n sarjaan, jos hänen jalkansa olisi kunnossa.

Yhteisleirit järjestettäisiin Vuosaaressa ja Kuortaneella elokuussa. Yhteisleirien ongelmaksi koettiin ryhmän hajanaisuus, mikä esti motivaation nostamisen. Vähitellen yhteisleiritys alkoi sujua. TUL:n päävalmentajan Sauli Heinosen mukaan edustuspainijoille TUL:n omia painileirivuorokausia oli vuosittain noin 60. Painiliiton kanssa yhteisleirejä oli vuodessa noin 30 vuorokautta. Leireille kutsuttiin edustuspainijat ja heille sopivat vastustajat. Molempien liittojen valmentajat sopivat leiritysryhmistä. Heinosen mielestä järjestelmä toimi: ”Tämä toimintatapa sujui kitkattomasti ja uskon sen olleen suomaiselle painille merkittävä etu.” Heinosen tavoin Tapio Sipilä piti yhteisleirejä tärkeinä, koska siellä oli tasokkaampia harjoitusvastustajia kuin oman liiton leireillä. Sen sijaan huollossa oli parantamisen varaa, ja TUL:n painijat suhtautuivat edelleen epäluuloisesti Painiliiton valmentajiin. Katsastuksiin yritettiin saada puolueettomat tuomarit, lähinnä Ruotsista. Mahdolliset valintaerimielisyydet ratkaistaisiin Olympiakomitean avulla.[87]

Painiliiton puheenjohtaja, rakentavasti ja yhteistyöhalukkaasti TUL:ään suhtautuva Seppo Kylmänen pahoitteli neuvottelutilannetta kesällä 1983, jolloin edellisestä neuvottelusta oli kulunut jo puoli vuotta. Vaikeuksista huolimatta Kylmänen yritti rakentaa toimivia suhteita TUL:n painijaostoon, kuten hän kirjoitti pääsihteeri Ossi Sjömanille: ”Koko pitkään ja verkkaisesti jatkuneen sopimuskeskustelun takaa haluan luottamusmiesjohtajana kuitenkin nähdä metsän enkä vain puita. Tarkoitan sitä, että käsitykseni ja kuulemanikin mukaan käytännön yhteistyö TUL:n painijaoston ja Suomen Painiliiton välillä on sujunut aikaisempaa paremmin viime vuosien aikana. Tätä kehitystä pidän todella arvokkaana riippumatta siitä, rakentuuko yhteistoiminta vanhalle vai uusitulle sopimukselle. Järjestyksen vuoksi toivon luonnollisesti, että vanha sopimuskin voitaisiin edellä selostamallani tavalla uusia.”[88]

Kylmäsen kirje ei aiheuttanut TUL:n painijaostossa mitään toimenpiteitä. Syksyllä 1982 esitetty sopimusteksti kelpasi edelleen sellaisenaan TUL:lle, joka odotti sen allekirjoittamista. Uudella kilpailusopimuksella TUL:n painijaoston ja Suomen Painiliiton välillä kumottaisiin edellinen vuodelta 1966 peräisin oleva sopimus. Molemmat pyrkivät varsin hyvässä hengessä varmistamaan, että Suomea edustaisi arvokisoissa mahdollisimman hyvä joukkue. Samaten tuomareiden ja huoltajien valintaperiaatteista sovittiin. Heidänkin nimeämisen perustana oli mahdollisimman hyvä henkilö, eikä se, kumpaa järjestöä hän edusti. Painijoiden määrä ei ratkaissut, kuinka monta tuomaria tai huoltajaa TUL tai SPL saivat arvokisoihin. Avoimiin kilpailuihin luettiin arvokisat, maaottelut ja muut kansainväliset arvo-ottelut, kuten esikisat. Näiden osalta SPL maksoi edustustehtäviin valituille urheilijoille, valmentajille ja tuomareille välittömät matka- ja muut kustannukset. Näillä tarkoitettiin edustustehtävän aikaisia kustannuksia, joihin kuului välittömästi ennen kilpailuja pidetyt viimeistelyleirit. Kotimaassa avoimia kilpailuja olivat SM-kisat, avoimet kansainväliset, kansalliset ja piirikunnalliset kilpailut. Näiden kilpailujen lupa-anomukset käsitteli Painiliitto.[89]

Lukuisista neuvotteluista huolimatta yhteistyö tökki edelleen. TUL:n painin päävalmentajaa Sauli Heinosta ei virallisesti hoidettu huoltajan tehtäviin Kievin MM-paineihin 1983, vaikka siitä oli periaatteessa sovittua. TUL:n painiväkeä ihmetytti myös, miksi TUL:n videokameralle ei voitu taltioida MM-otteluja.[90]

TUL:n ja Painiliiton välillä noudatettiin kymmenien neuvottelujen jälkeenkin 1984 edelleen vuoden 1966 sopimusta. Suurimpana esteenä olivat kansainvälistä toimintaa säätelevät pykälät ja niiden sanamuodot. Sopimuksen uusiminen oli TUL:n mielestä tärkeää, vaikka vanhan sopimuksen perusteella yhteistoiminta oli sujunut kohtuullisen hyvin, koska erillisillä neuvotteluilla oli sovittu periaatteista, joilla arvokilpailuihin valitaan edustus ja miehet saadaan maajoukkueleirille. Käytännön yhteistyötä hankaloitti se, että hampaankoloon oli vuosien mittaan takertunut niin paljon asioita, joiden vuoksi yhteistoiminta oli hiertävää. TUL:n painijaoston puheenjohtajan Reino Arposen mielestä TUL: painijoiden pääsy arvokilpailuihin oli vaikeampaa kuin Painiliiton: ”Tämä kun on tosiasia, niin on pakko henkisesti asennoitua niin, että tämän kynnyksen yli mennään kovalla harjoituksella ja henkisellä kantilla. Esimerkkinä Tapio Sipilä, jonka tie ensimmäisiin painin arvokilpailuihin oli monien epäsuhteisten karsintojen takana, mutta mies sinne nousi kaikkien vastustusten läpi.”[91]

Arposen tunnot jakoi paljon kokenut painiveteraani Veikko Tarvainen, joka harmitteli pelkäämättömän suoranaisesti, ettei Painiliitto ole koskaan aiemmin hallinnut Työväen Urheiluliiton painia niin tukevasti kuin 1980-luvun alkuvuosina. ”Minä en aina käsitä politiikan enkä diplomatian hienouksia. Vereni kuohahtaa aina kun kuulen tai näen TUL:n miehiä, liittotovereitani, sorrettavan tai tehtävän vääryyttä. Sen olen myös toimittajana tuonut suurin kirjaimin julkisesti tiedoksi.  Viime vuosien aikana olen joutunut kokemaan sellaista, joka on tehnyt minut suorastaan mykäksi. Kun TUL on menestynyt suhteellisen hyvin SM-matolla ja niiden perusteella olisi pitänyt nimetä edustajat erilaisiin arvokilpailuihin, niin SPL:n miesten kohdalla asia on ollut ok., mutta TUL:n miehet ovat joutuneet lisäkarsintoihin. Näissä sitten pelattiin TUL:n miehet pois ja se on saanut tapahtua suuremmitta mutinoitta. Kaiken kukkuraksi on annettu vihjeitä meille muutamille TUL:n toimista kirjoitteleville toimittajallekin, ettei näistä jutuista pitäisi enempi kirjoitella. Porvarit voivat närkästyä! Mielestäni ja olen ihan varma siitä, että tämä nynnyhenki säteilee kyllä laajemminkin painijoiden keskuuteen. Se näkyy sitten alistumisena, alemmuuskompleksina itse mattopainitapahtumassakin.”[92]”

Ristiriidoista TUL:n painin ja Painiliiton välillä ei päästy vuoden 1985 aikanakaan. TUL:n painijoukkue vieraili Tsekkoslovakiassa, vaikka SPL ei ollut antanut joukkueelle kilpailulupaa. Sen vuoksi SPL antoi joukkueenjohtaja Reima Törmälälle toistaiseksi kiellon osallistua toimitsija- ja tuomaritehtäviin. Lisäksi Painiliitto peruutti Kansa-Painiturnauksen kilpailuluvan. Neuvottelukosketukseen päästiin syyskuussa. TUL:n edustajina olivat puheenjohtaja Matti Ahde, pääsihteeri Ossi Sjöman ja jaostosihteeri Kaimo Koponen. Painiliitosta paikalle tulivat puheenjohtaja Aulis Lindell ja tällä kertaa myös toiminnanjohtaja Arto Savolainen. Keskustelun aikana Painiliitto lupasi poistaa sanktiot ja ilmoitti esittävänsä lähiaikoina kutsun sopimuksen uudistamisneuvotteluihin. Törmälän toimitsijakielto ehti olla voimassa lähes kolme kuukautta. TUL:n pääsihteerin Ossi Sjömanin mukaan Painiliitto ei hoitanut jupakkaa korrektisti. Lisäksi Sjömania ihmetytti Painiliiton uuden puheenjohtajan Aulis Lindellin yksipuolinen ilmoitus, minkä mukaan Painiliitto ei maksa vuoden 1986 alusta lähtien TUL:n painijoiden osallistumiskuluja painin EM-, MM- ja PM-kisoihin eikä maaotteluihin. Sjöman epäili ratkaisun syyksi SVUL:n yleistä, kovennettua linjaa suhteessa urheilulle tuleviin toiminta-avustuksiin, joita SVUL pyrki muuttamaan uhkauksin ja painostuksin. ”Jos poliittiset päättäjät eivät muuta jakosuhdetta, niin SVUL:lainen järjestelmä repii varat TUL:n kentästä osallistumis-, lisenssi- ym. maksuina.”

Painijaoston jäsen Eero Reijosen mukaan vaikeudet johtuivat TUL:n painin kasvusta, mikä häiritsi Painiliittoa. Reijonen ja samaten Kauko Jaatinen arvioivat Reima Törmälän joutuneen kiistassa yhdeksi pelinappulaksi. Törmälän toimitsijakielto tiesi sitä, ettei hän voinut antaa näyttöä kansainvälistä tuomarikorttia varten.[93]

TUL:n painijaosto laati puheenjohtaja Matti Ahteen pyynnöstä syksyllä 1985 muistion jaoston ja Painiliiton välisistä yhteistyöongelmista. Tilanne vain entisestään kärjistyi, sillä Painiliitto antoi marraskuun puolivälissä 1985 vuoden loppuun ulottuvan kilpailukiellon Muhoksen Voiton Tapio Sipilälle, Toni Hannulalle ja Oiva Kaakolle. Syynä oli poisjäänti maajoukkueesta Kalle Anttila -turnauksessa. SPL:n johtokunta ei ollut ratkaisussaan yksimielinen, vaan se syntyi äänestyksen jälkeen 3–3 puheenjohtaja Aulis Lindellin äänen ratkaisemana. Painijoista ainoastaan Hannula oli antanut selvityksen, jossa hän oli todennut jääneensä pois huonon kunnon vuoksi. TUL:n Oulun piiristä puheenjohtaja Osmo Hekkala ja toiminnanjohtaja Paavo Hiltunen kirjelmöivät jupakasta Painiliitolle 18. marraskuuta. He pitivät kilpailukieltopäätöstä kohtuuttomana. He kyselivät urheilijan oikeusturvan perään, sillä Sipilän tapauksessa lääkäri oli kieltänyt häntä painimasta polvivaivan takia. Hannulan ja Kaakonkin poissaolon syy oli piirin miesten mukaan keskenkuntoisuus.  Hekkala ja Hiltunen vaativat kilpailukieltojen purkamista. TUL:n liittotoimikunta käsitteli kieltoja kokouksessaan marraskuussa ja päätyi esittämään pikaisia neuvotteluja Painiliiton kanssa. Liittotoimikunnan mielestä SPL:n olisi pitänyt neuvotella jo ennen ratkaisua TUL:n kanssa. Kilpailukielto vaikeutti huippupainijoiden valmistautumista tuleviin EM-kisoihin. TUL:n pyynnöistä huolimatta sen painijoilta evättiin kisoihin osallistuminen vuoden loppuun saakka. Sipilän paluu tositoimiin tammikuussa 1986 oli jäätävämpi kuin keli. Hän voitti Herman Kare -turnauksessa sarjansa ja otti myös kisojen parhaan painijan tittelin.[94]

Pääsihteeri Ossi Sjöman selvitti helmikuussa 1986 painijaostolle näkemyksiään TUL:n ja Painiliiton välisistä erimielisyyksistä sekä TUL:n mahdollisuuksista kustantaa omia urheilijoita kansainvälisiin arvokilpailuihin. Tätä Painiliitto oli esittänyt Matti Ahteelle lähettämässään kirjeessä. Ahde ja Sjöman vetosivat vuoden 1966 sopimukseen, jonka mukaan edustusurheiluun liittyvät kustannukset hoitaa kyseisen lajin erikoisliitto. Tämä oli vahvistettu vielä SVUL:n ja TUL:n välillä 1980. TUL:n painijaostossa hämmästeltiin oman liiton johdon toimia. Jaostossa koettiin, että heidät oli ohitettu. ”Keskustelun pohjalta jaosto päätti pitää tärkeänä, että jaoston edustajat olisivat paikalla, kun liiton korkein johto neuvottelee painin erityiskysymyksistä Painiliiton johdon kanssa.”[95]

Piirit tukivat TUL:n ja painijaoston toimia kiistassa. Kyseessä ei ollut siten ainoastaan TUL:n johdon epäluottamus ja epäluulo Painiliittoa kohtaan. Kentälläkään ei hyväksytty Painiliiton jääräpäisiä ratkaisuja. Oulun piirin lisäksi TUL:n Kymenlaakson piirin painijaosto löysi kritisoitavaa. Painin lisenssimaksujen korotuksen takana arvioitiin olleen lisärahan saaminen Painiliiton tiedotuslehdelle, joka postitettiin maksun suorittajille. Seppo Järvisalo ja Esko Merelä Kymenlaaksosta kannattivat sellaista ratkaisua, ettei TUL:n painijoille lähetettäisi Painiliiton lehteä ja samalla lisenssimaksu halpenisi lehtimaksun verran. ”On todennäköistä, että Painiliitto lehtensä välityksellä pyrkii antamaan omia tarkoitusperiä palvelevan informaation TUL:n kenttään. Se ei ole hyvä.” Toinen vaihtoehto oli, että SPL:n tiedotuslehden sijaan TUL:n painijat saisivat lisenssin maksamisen jälkeen liittonsa oman Juntta-lehden.[96]

Huono yhteistyöilmapiiri levisi kulovalkean tavoin. Seuraava palopesäke oli PM- ja EM-painijoiden leiritys, johon ei osallistunut TUL:n painijoita, koska seitsemän vääntäjän kutsusta ei sovittu TUL:n valmennusjohdon kanssa. TUL:n päävalmentaja Sauli Heinonen ei päässyt EM-paineihin viralliseksi Suomen joukkueen valmentajaksi kuten aiemmin. Hän joutui seuraamaan kisat sivusta toimien ainoastaan Sipilän avustajana. Samaten Painiliitto ei huolinut Heinosta junioreiden PM-kisoihin. Kilpailusopimusneuvottelut huhtikuussa 1986 saivat siten huonon pohjan. Paikalla olivat Matti Ahde, jyväskyläläinen liittoneuvoston puheenjohtaja Kalevi Olin, Reino Arponen ja Kaimo Koponen TUL:sta sekä Aulis Lindell, Seppo Nurminen ja Arto Savolainen Painiliitosta. Keskustelut jatkuivat toukokuussa kolmella eri tapaamisella. Neuvotteluryhmä sai aikaan jonkinlaisen sopimuspohjan. Yhteinen MM-leirikin saatiin järjestettyä.[97]

TUL:n painijaoston valmennusvaliokunta vaati keväällä 1987 muidenkin erimielisyyksien ratkaisemista. Suurimmat riidat liittyivät karsinta- ja näyttökilpailuihin, valmentajakysymyksiin ja SM-kisojen tuomaritoimintaan. TUL:n sääntövaliokunnan mielestä Painiliiton tuomarit olivat vetäneet selvästi kotiinpäin vuoden 1987 SM-paineissa. Ratkaisevissa otteluissa tuomareista enemmistö oli Painiliitosta. Outoa oli myös Painiliiton toiminnanjohtaja Arto Savolaisen runsas käyttö loppuotteluiden tuomarina.[98]

Tunteet kävivät kuumana Kurikassa pidettyjen Suomi–Ruotsi -painimaaottelun jälkeen. ”Jaosto päätti tallentaa Painiliiton puheenjohtajan Aulis Lindellin 22.10.10987 antaman lehdistötiedotteen pöytäkirjan liitteeksi osoituksena Painiliiton suhtautumisesta TUL:n painitoimintaa kohtaan.” Lindellin lehdistötiedote liittyi Painiliiton pyrkimyksen saada Soulin esikisoihin ja New Yorkin maailmancupiin suomalaisia painijoita. Hänen mukaansa tämä tavoite epäonnistui, koska TUL vastusti Olympiakomitean lisämäärärahaa hankkeiden rahoittamiseksi.[99]

Vuoden 1986 aikana sovitut osaratkaisut toivat vain lyhytaikaisen helpotuksen. Kun vuoden 1987 aikana ei päästy sovitussa yhteisessä talousprojektissa alkua pitemmälle, riidat jatkuivat, vaikka Soulin olympiakisojen vuoksi toimintarauha olisi parhaiten edistänyt Suomen painia. Ennen olympiavuotta neuvoteltiin marraskuussa 1987. Seuraava yhteiskokous oli tammikuussa 1988, jolloin akuuteimmista asioista sovittiin: ”Neuvottelut oli käyty myönteisessä hengessä Suomen painiurheilun parhaaksi, sekä että neuvotteluissa oli todettu TUL:n ja Suomen Painiliiton valmennusjohdon sopineen yhteisestä valmistelusta EM- ja OK-joukkueiden valmennus- ja valintatavoitteista ja kriteereistä.” Lisäksi valittiin työryhmä, joka valmisteli vuoden 1966 sopimuksen uusimista.[100]

Pitkään vatvotussa asiassa edettiin vihdoin 1990. TUL:n liittotoimikunta hyväksyi Painiliiton kanssa neuvotellun kilpailu- ja yhteistoimintasopimus. Se allekirjoitettiin 1. kesäkuuta. Suomen painille oli tärkeää edustusrahaston perustaminen. Erityisesti Olympiakomitean toivoma yhteisleiritys ei aiheuttanut enää ongelmia. Yhteistyö konkretisoitui yhteisellä julkaisulla Joulusilta. Samaan aikaan TUL neuvotteli vaikutusvaltansa lisäämisestä erikoisliitoissa vaikeassa tilanteessa. SVUL oli yllättäen ilmoittanut irtisanovansa yhteistoiminnan runkosopimuksen vuoden 1991 alusta. TUL:n mielestä näin raju liikuntapoliittinen toimenpide ”ei välttämättä käytännössä merkitse ainakaan toistaiseksi mitään”. Yksikään lajiliitto ei ollut irtisanonut sopimuksiaan. Päinvastoin syntyi uusia sopimuksia. TUL:n mukaan SVUL oli hermostunut oman vaikutusvaltansa vähenemisestä, kun TUL on tehnyt sopimuksia suoraan lajiliittojen kanssa. TUL:n painijaosto kannatti ratkaisua, jossa TUL olisi erikoisliittojen yhteisöjäsen ja TUL:n edustus turvattaisiin säännöissä. Huippu-urheilussa toivottiin laajempaa yhteistyötä, mikä toteutuisi Olympiakomitean roolia vahvistamalla.

Vuoden 1990 päätteeksi TUL:n painijaosto totesi tyytyväisenä yhteistyön sujuneen hyvin. Jatkoneuvotteluissa oli tarkoitus pohtia käytännön yhteistyön edelleen kehittämistä alueilla eri puolella Suomea, koulutuksessa ja tiedottamisessa. Ensimmäisenä alueyhteistyöstä neuvoteltiin vuoden 1991 aikana TUL:n Oulun piirissä Haukiputaalla ja Oulussa. Painiliiton Molski-lehdestä poistettiin liiton symbolit ja lehdestä tehtiin näin koko Suomen painin tiedotuslehti, jossa TUL:n urheilijat huomioitiin tasapuolisesti.[101]

Muilta osin neuvottelut jatkuivat 1992. Tiukentuneessa taloudellisessa tilanteessa tavoitteena oli poistaa toimintojen päällekkäisyyksiä alue-, koulutus- ja valmennustoiminnassa. Pitemmällekin oli valmiuksia edetä uudessa liikuntapoliittisessa tilanteessa, jossa Suomen urheiluelämää oltiin organisoimassa uudelleen. Painiliiton liittovaltuustossa oli tehty esitys liittokokoukselle sääntömuutoksesta, minkä mukaan säännöistä poistuisi sidonnaisuus SVUL:ään ja sen piirijärjestöihin. Lisäksi ehdotettiin liittovaltuuston poistamista ja asioiden käsittelyä liittokokouksessa, jossa seuroilla olisi yksi perusääni ja sen lisäksi toiminnan perusteella lisensseistä ja SM-pisteitä lisä-ääniä. Yhteisissä palavereissa 1992 konkreettisia käytännön ratkaisuja pohtivat TUL:n painijaostosta Heikki Liimatainen ja Sauli Heinonen, Suomen Painiliitosta Timo Lehto, Ilpo Seppälä sekä Olympiakomiteasta valmennuspäällikkö Heikki Kantola.[102]

TUL:n painijaosto hyväksyi huhtikuussa 1993 Suomen urheilun uudelleenorganisoitumisen pohjalta käytyjen neuvottelujen tuloksen painissa. Sopimus pohjautui Harri Holkerin neuvottelukunnan asettaman Carl-Olof Homenin johdolla toimineen työryhmän ehdotukseen. Sopimuksen mukaan TUL:n painiseurat hakivat itse Painiliiton jäsenyyttä. Liiton hallituksen tehtävänä oli hyväksyä uudet jäsenet. Sopimuksen tullessa voimaan vuoden 1994 alusta keskitettiin suomalainen paini hoidettavaksi Painiliitossa; sen uudistettujen sääntöjen mukaisesti. Siirtymävaiheessa kutsuttiin liittohallitukseen yhdestä kahteen TUL:n painijaoston esittämää edustajaa. Samaten Painiliiton valiokuntia täydennettiin TUL:n edustajilla. Vuoden 1993 aikana perustettiin jo yhteinen alueorganisaatio, jossa Suomi jaettiin painin Pohjois-Suomen, Länsi-Suomen, Itä-Suomen ja Etelä-Suomen alueiksi. TUL:n oma painitoiminta ei tarvinnut päättyä. Nuorisotoiminnalla oli lupa jatkaa. Samaten TUL:lla säilyi lajin yleinen levittäminen ja kansainvälinen toiminta. TUL:n mestaruuskilpailut olivat avoimet kaikille painijoille. Painiin kohdistuva valtionapu ohjattiin Painiliitolle. Muutos tiesi TUL:n painin osalta toimintamäärärahojen selvää vähenemistä. Kaimo Koponen ehdotti Juntta-lehden lopettamista, koska kaikki tulokset joka tapauksessa julkaistaan Molskissa. Painijaoston enemmistö halusi kuitenkin julkaista lehteä ainakin vielä vuoden 1993.[103]

Useiden vuosikymmenten epäluulon jälkeen painiväki pääsi lopulta yllättävänkin nopeasti sopuun. Eikä enää ollut kysymyksessä pelkkä rakentava yhteistyö vaan toimintojen sulautuminen yhteen. TUL:n painille tämä merkitsi muiden liiton urheilulajien tavoin identiteettikriisiä.  Suomalaisen urheilun yhdentyminen aiheutti TUL:n oman, itsenäisen ja laajalle levinneen painitoiminnan mukautumista tilanteeseen, jossa taloudellisia resursseja oli huomattavasti vähemmän ja mahdollisuus vaikuttaa suomalaiseen huippupainiin kävi ainoastaan Painiliiton kautta.