TUL:n painin kehittäminen

TUL kykeni pitämään huippupainijoille varsin runsaasti leirejä. Yksi hienoimmista järjestettiin marraskuussa 1985, jolloin alkoi kolmen viikon korkean paikan vuoristoleiri Ranskassa. Leirillä harjoittelivat Jyrki Vesterinen, Esa Murtoaro, Jouni Luokkanen, Mika Viskari, Veijo Sillanpää, Heikki Liimatainen, Tapio Sipilä, Timo Niemi, Aki Tarino ja Toni Hannula. Valmennuksesta vastasi Sauli Heinonen. Seuranta toteutettiin järjestelmällä testit Jyväskylässä ennen ja jälkeen matkan.[61]

 

Esa Murtoaho, Sakari Kaakkolahti ja Ari Härkönen olivat erinomaisia TUL:n painijoita, joilta jäi kuitenkin arvokisamitali saavuttamatta aikuisten sarjoissa. Valok. Suomen Urheilumuseo.

TUL:n painin levittäytyminen ympäri Suomen vaati paljon valmennukselta. Vuonna 1990 TUL:n painilla oli ensimmäisen tason valmentajia 31, toisen 51 ja kolmannen tason 122.[62] Painiliiton johtokunta antoi 1991 tunnustusta Haukiputaan Heiton valmentajalle Esko Isokoskelle valitsemalla hänet vuoden valmentajaksi. Isokoski oli nostanut Heiton junioripainin Suomen ykkösseuraksi. Heitto nousi niin kr. room. kuin myös vapaapainin junioreiden SM-kisoissa ykköseksi.[63]

TUL:n huippupainijoista Jyväskylän yliopistossa opiskeleva Juha Virtanen analysoi vuodesta 1992 alkaen suomalaispainijoiden vastustajia yhteisesti TUL:n painijaoston, Suomen Painiliiton ja Olympiakomitean tuella.[64]

Huippupainin, tuomaritoiminnan ja valmennuksen lisäksi TUL:n painijaosto huolehti, että junioreista oli kasvamassa uusia vääntäjiä. Huippupainijoiden tavoin junioreille järjestettiin leiritystä. Esimerkiksi Kisakeskuksen painileirin kiintiö kesällä 1980 nousi sataan poikapainijaan.  Seurat saivat esittää painijoita. Lopullisen valinnan tekivät Sauli Heinonen ja Raine Kokko. Leiripäällikkönä toimi Kauko Jaatinen.[65]

Painin kehitystyö koski yleensä vain kr. room. painia. TUL:ssa vapaapaini oli vuosikymmenten mittaan jäänyt lapsipuolen asemaan. Sen sijaan TUK:ssa vapaapaini oli ollut yksi painopiste, mikä olikin tuonut 1970-luvulla mitaleita. TUK:n liittyessä 1979 takaisin TUL:oon vapaapainin kehittäminen nousi aiempaa tärkeämmäksi. Tämän toi 1980 painijaostossa esiin Tage Nordström. Painijaoston valmennusvaliokunta halusi saada liitolle vapaapainivalmentajan. Yksi mahdollisuus olisi nimetä nuorisovalmentaja Heinolasta. Seuraavana vuonna päädyttiin nimeämään ryhmä, jonka tehtäväksi annettiin vapaapainin organisointi ja kehittäminen. Ryhmään nimettiin: Antti Leppänen Heinolan Voimailijat, kotkalainen Erkki Leppänen, Tage Nordström, raumalainen Aleksanteri Repo ja Sauli Heinonen sekä lähinnä tiedotuksesta vastaamaan Timo Rantala. Vihdoin keväällä 1982 nimettiin vapaapainin vastuulliseksi valmentajaksi Martti Pykäläinen Outokummun Vesasta.[66]

Ikuisuuskysymys vapaapainin kehittämisestä nousi jälleen työpöydälle valmennusvaliokunnan kokouksessa marraskuussa 1987.  Vapaassa päästäisiin eteenpäin nimeämällä erityinen ryhmä, jolle annettaisiin mahdollisuus leireilyyn ennen tärkeitä kilpailuja ja harjoitteluun Neuvostoliitossa. Painiliiton valmentajan Toivo Sillanpään kanssa yritettiin päästä sopimukseen yhteisleireistä.[67]

Komeat vapaapainiuransa lopettaneet Rauhalan veljekset Jukka ja Pekka olivat 1990 huolissaan oman lajinsa tulevaisuudesta Suomessa. Painiliiton johtokunnassa vaikuttava Jukka Rauhala haastoi myös TUL:n painijaoston mukaan kehittämään vapaapainia. TUL:n painimiehet arvioivat, että nuorissa painijoissa on kykyjä, joilla on mahdollisuus yltää huipulle. Katseet kääntyivät lähinnä Tampereen Painiseuran Matti Oivioon, Ylä-Tikkurilan Kipinän Harri Backiin, Nokia Pyryn Kimmo Itvolaan ja Ylä-Tikkurilan Kipinän Juha Lappalaiseen. Rauhalan yhteistyökutsua pidettiin rakentavana, sillä laji oli sen verran pieni, että nimenomaan vapaapainissa liittojen tuli edetä yhdessä.[68]

Molemmat painimuodot huomioiden TUL:n painijat pojista junioreiden kautta senioreihin saavuttivat 1980-luvun alkuvuosien SM-kisoista keskimäärin kolmasosan kaikista henkilökohtaisista mitaleista.  Miehissä kr. room. painissa paras vuosi oli 1982, jolloin yhdestätoista mitalista TUL:n painijat saivat viisi. Yhtä hyvää menestys oli myös junioreiden kr. room. SM-paineissa vuosina 1980-1982. Vapaassa ei edelleenkään ylletty vastaavanlaisiin mitalimääriin lukuun ottamatta poikien vapaapainia, johon kehitystyö alkoi selvästi purra.[69]

TUL:n painijaosto jätti lehdistölle keväällä 1985 tiedotteen, jossa painotettiin konkreettisen toimien tärkeyttä suomalaisen painin kansainvälisen tason säilyttämiseksi. Tärkeimpinä edellytyksinä painijaosto piti seuratoiminnan kehittämistä ja uusien, kunnollisten harjoituspaikkojen saamista painijoiden käyttöön. Painimiehet olivat seuranneet sivusta, miten muille lajeille rakennettiin hienoja pytinkejä: "Painiväki on tyytynyt toiminaan puutteellisissa olosuhteissa, saman aikaisesti kun muille lajeille on rakennettu uudenaikaisia ja kalliita harjoitus- ja kilpailutiloja. Tämän aikakauden on nyt loputtava ja painin kehityksestä kiinnostuneiden seuraihmisten on pikaisesti käännyttävä kunnallisten päättäjien puoleen vaatimaan tälle kansainvälisesti menestyvälle lajille samat harjoitus- ja kilpailuedellytykset kuin muillakin urheilulajeilla on tämän päivän Suomessa."[70] Kannanotto oli paikallaan. Pienet, ahtaat painikämpät olivat kaukana siitä luksuksesta, millaisista olosuhteista monet muut lajit pääsivät nauttimaan.

SM-paineissa 1986 TUL menestyi aiempaa heikommin. Syiksi esitettiin huippupainijoiden sairauksia viimeistelyvaiheessa, tuomarityöskentelyä ja liittojen välisiä riitoja. TUL:n paini oli edelleen laajaa. Paini oli 120 seuran ohjelmassa. Lajilla oli rekisteröityjä harrastajia 640.[71] Vastaavat luvut kolme vuotta myöhemmin: toimivia painiseuroja 80 ja aktiivipainijoita 800.[72] Vuodelta 1991 annettiin tarkemmat luvut. Lisenssin lunastaneita painijoita oli 864. Rekisteröidyt, aluekilpailuihin osallistuneet painikoululaiset lisäsivät TUL:n painijoiden määrää 650:llä. SM-kisoihin, TUL:n mestaruuskisoihin ja aluetason kilpailuihin osallistui 88 seuraa. Paini oli 132 seuran ohjelmassa.[73]

TUL alkoi 1980-luvun lopulla markkinoida painia uudella tavalla Suomen kouluihin. Jyväskylästä TUL:n Savon piirin toiminnanjohtajaksi vuonna 1986 siirtyneen Hannu Kiminkisen organisoimana koululaisille jaettiin 16-sivuista vihkosta Minustako painija? Tuhannet koululaiset näkivät paininäytöksen, jossa pääosissa olivat Tapio Sipilä, Thomas Johansson ja Juha Virtanen. Savossa elettiin suoranaista painibuumia. Varkaudessa, Kuopiossa, Joroisissa ja Mikkelissä sammunut painitoiminta saatiin käynnistettyä. Sorsakoskelle kiinnostuneita kertyi satoja. Esittelijä ja kouluttajana toimivat Sipilä ja Timo Niemi. Painikouluilla lisättiin harrastajien määrää. Painiin saatiin uutta puhtia niin maaseudulla kuin myös kaupunkitaajamissa. Simpeleen Vesa painikouluavajaiset uudessa harjoitustilassa syksyllä 1988 toivat paikalle kymmeniä poikia, joista vakavasti lajia alkoi harrastaa toistakymmentä.

Pääkaupunkiseudulla hyvää työtä teki Sauli Heinonen. Esimerkiksi Helsingin Pukinmäessä esittelytilaisuudessa ja koulua käynnistämässä olivat Heinonen ja Tapio Sipilä. Heinonen organisoi toimintaa ottamalla yhteyttä kouluihin, seuroihin, vanhoihin painijoihin ja kunnallisiin päättäjiin. Yhteys päättäjiin toi painimattoja koulujen käyttöön. Heinonen koulutti ohjaajat painikouluihin. Etelä-Suomessa yksitoista seuraa aloitti uudelleen toimintansa. Näiden joukossa olivat esimerkiksi Porvoon Weikot ja Karkkilan Urheilijat. Kokonaan uusia painiseuroja olivat Kirkkonummen Urheilijat ja Helsingin Haka. Toiminta käynnistyi myös Keravalla, Järvenpäässä, Vantaan Rekolassa ja Korson Vedossa. Harrastajamäärä nousi vuosina 1988-1991 painikoulujen ansioista noin 400 urheilijalla.[74]

TUL järjesti kansainvälisen painiviikon Kisakeskuksessa ensimmäisen kerran 1990. Toinen kerta keräsi paikalle jo 230 henkilöä. Junioripainijoita oli paikalla sata ja seuravalmentajia yli 30. Lisäksi Kisakeskuksessa harjoittelivat Olympiakomitean leirillä kaikki olympiavalmennettavat kuten myös yli 30 SM-kisoihin tähtäävää painijaa. Perheleirille osallistui lähes 50 painijaperheiden jäsentä. Äitejä, siskoja ja pikkuveljiä tuli mukaan isien harjoitellessa painia tai opiskellessa painivalmentajiksi.[75]

TUL:n painimestaruustapahtumissa oli 1990-luvun alkuvuosina kehitettävää; ainakin Soini Meskasen mielestä. Hän kirjelmöi painijaostolle maaliskuussa 1992. Meskasen sai tarttumaan kynään Vaasassa käydyt nuorten TUL:n mestaruuspainit, jotka kestivät yhteensä seitsemän tuntia. Meskanen kysyi: "Onko jaostolla aikomus nostaa TUL:n painimestaruuskisojen imagoa vai pyrkiikö jaosto saamaan kilpailut pitkäveteisiksi ja ala-arvoisiksi?" Meskasen mukaan Vaasan kisat väsyttivät kilpailijat, tuomarit ja vähäisen yleisön. Hän muistutti FILA:n esittämästä tavoitteesta, että kisojen tulisi kestää korkeintaan kolme tuntia. Soini Meskanen oli huolissaan tuomareiden vähyydestä Vaasan kisoissa.[76]