Kamesaki ja Lindgren jatkavat mitaliketjua

TUL:n painin päävalmentajan Sauli Heinosen sopimuskausi päättyi Soulin olympialaisiin ja edessä oli paikan haku. Painijaosto esitti Heikki Liimataisen valintaa painin päävalmentajaksi olympiadiksi 1989–1992. Jaosto puolsi Tapio Sipilän valintaa oto-valmentajaksi nimikkeellä painin valmennuskonsultti vastuualueena kansainväliselle tasolle pyrkivien nuorten valmennus. Mika Viskari valittiin Severi-ryhmän nuorten valmentajaksi. Sauli Heinosen vastuualueena oli vuodesta 1989 liiton painin valmentajakoulutus. Hänen toivottiin myös tulevan SM-leireille, milloin se hänelle vain sopii. Varsinaisena päätyönään Heinonen toimi Suur-Helsingin ja Uudenmaan piirin koulutussihteerinä.[26]

TUL:n painijat jaettiin edellisten olympiadien tavoin edustusryhmään, neljätoista painijaa, lähellä edustustasoa olevaan A-ryhmään, 21 painijaa ja TUL:n juniorien, Severin valmennusryhmä, 32 painijaa.  Lisäksi vapaapainiryhmään nimettiin yksitoista urheilijaa. Perusteellisesta valmentautumisesta antaa hyvän kuvan leirivuorokausien määrä, mikä esimerkiksi 1989 nousi edustusryhmän osalta peräti sataan. A-ryhmän painijat leireilivät 40 vuorokautta.[27]

EM-painit pidettiin 1989 Oulussa. TUL:n painijoista parhaiten menestyi Ismo Kamesaki ottamalla dramaattisten vaiheiden jälkeen hopeaa. Kamesaki hävisi Jugoslavian Senad Rizvanovicille. Paikalla ollut suomalaisyleisö ei tappiota sulattanut. Monet paikalla olleet epäilivät vahvasti, että tuomareiden päätöksiin oli vaikuttanut FILA:n jugoslavialainen puheenjohtaja Milan Ercegan. Yleisö buuasi raivokkaasti. Kisat keskeytyivät. Otteluja ei kyetty jatkamaan eikä edes palkintoja jakamaan. Paikalle kutsut poliisit vain lisäsivät yleisön raivoa. Ercegan uhkasi, ettei Suomi saisi enää koskaan arvokisoja järjestettäväkseen. Toivo Sillanpään oli pakko laittaa arvovaltansa peliin. Hän otti mikrofonin ja pyysi yleisöä rauhoittumaan, jotta kisoja voitaisiin jatkaa. Yleisö hiljeni välittömästi pelkästään sen vuoksi, että painiväen suuresti kunnioittama Sillanpää oli pyytänyt heitä rauhoittumaan.

Ismo Kamesakin uran paras saavutus nähtiin Oulun EM-paineissa 1989. Hän paini loppuotteluun, mutta hävisi sen tuomaripelillä. Valok. Suomen Urheilumuseo.

Muista TUL:n painijoista Oulussa Juha Virtanen oli kuudes. Timo Niemi paini neljä ottelua. MM-paineissa Niemi onnistui paremmin painimalla neljänneksi. Muut TUL:n painijat olivat Ismo Kamesaki ja Juha Virtanen. Liimatainen valmensi.[28]

Ismo Kamesakin EM-painien loppuottelutappioon palattiin vielä syksyllä TUL:n painiväen seminaarissa. Hopeamitali täytti painijaoston mitalitavoitteen, mutta toki jaoston puheenjohtaja Reino Arponen haikaili vielä kirkkaamman mitalin perään, mikä olisi Kamesakille kuulunut ilman kansainvälistä tuomaripeliä. ”Mestaruuskaan ei olisi ollut kaukana, jos tuomaristolla olisi ollut Ismon loppuottelussa jugoslavialaista vastustajaansa vastaan samanlaiset näkemykset kuin oli paikalla olleilla katsojilla ja toimitsijoilla.”[29]

Kevään 1990 EM-paineissa Puolassa parhaiten TUL:n painijoista onnistuivat Ismo Kamesaki ja Timo Niemi, jotka molemmat päätyivät viidennelle tilalle. Niemi oli päässyt kisoihin voittamalla karsintaottelussa Jouko Salomäen 1–0. Juha Virtanen oli kuudes. Sakari Kaakkolahti jäi pistesijojen ulkopuolelle. Syksyn MM-paineissa Juha Virtanen oli viides. Juntta-lehden arvio kannusti Virtasta eteenpäin: ”Juha Virtanen lähestyy tasaisesti maailman kärkeä. Kovia leirejä tarvitaan erityisesti neuvostoliittolaisten harjoitusvastustajien kanssa. Juha omassa sarjassaan alkaa tarvita vierasta harjoitusvastusta, omien lisäksi.” Muut TUL:n painijat jäivät alkuotteluihin. Ismo Kamesaki paini kolme kierrosta. Ismon voima- ja kunto-ominaisuudet arvioitiin Juntta-lehdessä hyväksi. Hänen oli kuitenkin tarpeellista ”hankkia pari liikettä, joilla voi tehdä pisteet, tai saada vastustajat paniikkiin”. Muhoksen Voiton Mikael Lindgren oli mukana ensimmäisissä aikuisten arvokisoissa. Hänen etenemistään aina neljälle kierrokselle pidettiin lupauksia antavana saavutuksena.  Sakari Kaakkolahti taisteli Lindgrenin tavoin neljä kierrosta ja sai kiittävää palautetta: ”Sakari Kaakkolahden ottelut osoittivat miehen mahdollisuudet kansainväliselle huipulle. EM-kilpailujen jälkeen olisi ollut mahdollista nostaa painitaitojaan hankkimalla pari vahvaa liikettä, joilla olisi voinut tehdä pisteitä ja ahdistaa ulosajolla voiton mm. saksalaisesta vastustajasta. Nyt on pantava kaikki peliin, niin mahdollisuudet menestykseen löytyvät.” Timo Niemi paini kuusi kierrosta ja otteli pronssista, mutta ulosajon vuoksi hän ei sijoittunut pistesijoille. Juntta-lehden arvioi Niemeä: ”Lisää harjoitusta tiukassa ottelussa pistesuorituksiin pääsemiseksi. Harjoitusta nyt eteenpäin järkiperäistämällä ja painin harjoitusvastustajaksi hyviä painijoita.” TUL:n painin päävalmentaja Heikki Liimatainen oli molemmissa kisoissa mukana.[30]

Olympiakomitean A-apurahalle vuodeksi 1990 pääsivät TUL:n painijoista Ismo Kamesaki ja Timo Niemi. Juha Virtanen arvioitiin B-apurahan arvoiseksi. Pienempiä apurahoja saivat vielä Esa Murtoaro, Terho Kettunen, Ari Härkänen Ylä-Tikkurilan Kipinästä, Petteri Meskanen Tainionkosken Tähdestä, Sakari Kaakkolahti ja Mikael Lindgren.[31]

TUL:n A-valmennusryhmään vuodelle 1991 valittiin: Ari Härkänen, Sakari Kaakkolahti, Ismo Kamesaki, Mikael Lindgren, Petteri Meskanen, Esa Murtoaro, Timo Niemi, Marko Niittynen Tampereen Painiseurasta ja Juha Virtanen. Samalla ryhmällä jatkettiin myös 1992.[32]

TUL:n painilla oli myrskyinen myötätuuli 1990-luvun alussa. Häkellyttävimpänä esimerkkinä ovat kr. room SM-painit Turussa 1991. Sieltä tuomisina oli seitsemän mestaruutta kymmenestä mahdollisesta ja neljätoista mitalisijoitusta. Tulos oli TUL:n painihistorian kaikkien aikojen toiseksi paras. Tätä edelle mentiin ainoastaan olympiavuonna 1952, jolloin kahdeksassa sarjassa mestaruuksia tuli kuusi. Kaiken ilon keskellä lajipäällikkö Kaimo Koponen vielä muistutti: ”Tämän vuoden Suomen mestarit ovat nuoria, joilla on parhaat vuodet edessäpäin. Suurimmalla osalla on näyttöjä mahdollisuuksistaan kehittyä kansainvälisten arvokilpailujen voittajiksi, jos tahtoa löytyy omasta itsestään.” Mestarit olivat: 48 kg Jaakko Peura Patenniemen Vesa, 52 kg Kimmo Itvola Nokian Pyry, 57 kg Ari Härkänen, 62 kg Juha Virtanen, 68 kg Sakari Kaakkolahti Ylä-Tikkurilan Kipinä, 82 kg Timo Niemi Tainionkosken Tähti ja 100 kg Jukka Hellgren Kotkan Voima-Veikot. Hyvä menestys toi viisi paikkaa EM-paineihin. Painiliiton miehiä oli mukana vain kaksi. Arvokisoissa ei kuitenkaan onnistuttu. Ismo Kamesaki oli kuudes. Ari Härkänen paini kolme kierrosta ja putosi jatkosta. Juha Virtasen leiriloukkaantuminen uusiutui ensimmäisessä ottelussa. Kisat päättyivät siihen. Sakari Kaakkolahti paini seitsemänneksi. Timo Niemi joutui laulukuoroon jo kahden kierroksen jälkeen.[33]

MM-paineissa Bulgarian Varnassa 1991 TUL:n painijoista oli mukana viisi painijaa. Kisat menivät penkin alle: Ismo Kamesaki 20:s, Mikael Lindgren 25:s, Juha Virtanen 25:s, Sakari Kaakkolahti 14:s ja Timo Niemi 12:s. Niemi arvosteli julkisesti SPL:n päävalmentajan Pertti Ukkolan valmennusta kovin sanoin. Hänen mukaansa Ukkola veti härkäpäisesti kaikille samanlaiset treenit ilman yksilöllisiä eroja. Ukkola ei ottanut painijoiden mielipiteitä ollenkaan huomioon. Palautus oli Ukkolalle vierasta. Leiripäiviä oli liikaa, ja rääkkäystreenit oli sijoitettu usein heti kovien turnausten jälkeen.

MM-kisojen jälkeen Ukkola myönsi, että painijoiden tekniikan kehittäminen on jäänyt toissijaiseksi. Hän lupasi muutoksia harjoitussysteemeihin. Painijat pitivät Ukkolan kykyä ottaa kritiikkiä vastaan huonona. He halusivat Ilpo Seppälää kokopäivätoimisesti leirityksiin ja kilpailutoimintaan. Painijoista kolme ei uskonut minkään muuttuvan. Yksi epäili voimakkaasti vaatien aikarajaa, mihin mennessä Ukkolan on muutettava toimintatapoja. Viisi oli valmis uskomaan Ukkolaan, mutta hekin toivoivat jonkinlaista aikarajaa.[34]

Suomalaisia maajoukkuepainijoita ja valmentajineen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. TUL:sta oli jälleen hyvä edustus. Takana vas. Tuomo Karila, Sakari Kaakkolahti, Timo Niemi sekä valmentajat Heikki Liimatainen ja Pertti Ukkola. Edessä vas. Juha Virtanen, valmentaja Ilpo Seppälä ja Ismo Kamesaki. Valok. Suomen Urheilumuseo.

TUL:n painin myötätuuli jatkui vuoden 1992 SM-paineissa Lapualla. Mestaruuksien määrä laski vain yhdellä verrattuna vuosi aiemmin koettuun huipputulokseen. Kymmenestä mestaruudesta TUL:n painija pokkasi kuusi: 48 kg Marko Isokoski Haukiputaan Heitto, 57 kg Ismo Kamesaki, 62 kg Petteri Meskanen, 68 kg Juha Virtanen, 82 kg Timo Niemi ja 100 kg Jukka Hellgren. Mitaleita kertyi lähes tasatahtiin Painiliiton miesten kanssa. Seurapisteitä TUL:n painijat kahmivat täsmälleen yhtä paljon kuin SPL, 105. TUL:n seuroista toiseksi ylsi Ylä-Tikkurilan Kipinä 16:lla ja kolmanneksi Tainionkosken Tähti 15 pisteellä. Jaetulla neljännellä tilalla olivat Haukiputaan Heitto ja Vaajakosken Kuohu 12 pisteellä.[35]

EM-kisoissa Kööpenhaminassa 1992 ei ylletty huippusijoituksiin. Ismo Kamesaki oli 17:s, Juha Virtanen 10:s, Timo Niemi viides ja Jukka Hellgren 13:s. Barcelonan olympiaehdokkaiksi nousivat Timo Niemi ja Ismo Kamesaki aikaisempien näyttöjensä ansiosta. Kamesaki oli Suomen mestari, joka oli menestynyt kansainvälisissä turnauksissa. Hän oli toinen Mälar Cupissa kukistaen mm. edellisten EM-kisojen kakkosen. Heitä myös TUL:n painijaosto ja Painiliitto esittivät olympiajoukkueeseen. Lisäksi todettiin FILA:lle mahdollisiin vapautuviin paikkoihin valittavaksi TUL:sta 62 kg:n sarjaan Juha Virtanen. Valmentajiksi esitettiin Ilpo Seppälää ja Heikki Liimataista.[36] Barcelonan olympiakisoissa 1992 TUL:n painijoista Ismo Kamesaki oli seitsemäs ja Timo Niemi viides.[37]

 

Mikael Lindgrenin huippukausi osui vuoteen 1993, jolloin hän paini EM-kultaa ja MM-pronssia. Valok. Suomen Urheilumuseo.

Sauli Heinonen palasi TUL:n painin päävalmentajaksi 1993.[38] TUL:lle Suomen mestaruuksia tuli kymmenestä mahdollisesta enää vain kolme: Mikael Lindgrenille, Ari Härkäselle ja Juha Virtaselle. Mutta varsinainen paukku tuli arvokisoissa. Vuoden 1993 EM-kisoissa Istanbulissa Suomen paini palautui vuoden tauon jälkeen mitalikantaan TUL:n painijan ansiosta, kun Muhoksen Voiton Mikael Lindgren voitti 57 kilon sarjassa kultaa. Loppuottelussa kaatui Ukrainan Ruslan Hakimov. Menestys sai jatkoa Tukholman MM-kisojen pronssilla. Mitaleiden taustalla oli painitietämystään Lindgrenin veljeksille Mikaelille ja Åkelle jakanut Tapio Sipilä ja valmentaja Sauli Heinonen.[39] Lindgrenin voitto on kova saavutus, kun huomioidaan Neuvostoliiton hajoamisesta aiheutunut kansainvälisen painitason koventuminen uusien maiden tullessa mukaan arvokisoihin.